Näin ylistävästi lausui muuan Tom Hanks ojentaessaan Oscar-patsasta erikoisefektivelho Ray Harryhausenille vuoden 1992 gaalassa. Päinvastoin kuin Hanks, en ollut nuori 60-luvulla, synnyin vasta 1990. En myöskään jaa Hanksin mielipidettä siitä, että tässä olisi kyseessä maailman paras filkka. Ajan hampaan kalvauksen hienosti välttänyt, myyttinen ja mukaansatempaava seikkailupläjäys Jason And The Argonauts silti ehdottomasti on.
Antiikin Kreikan mytologiseen tarustoon pohjaava leffa heittää jumalten keskinäisen nokittelun pelinappulaksi joutuvan pääheppunsa, Jasonin sankarillisen vaaralliselle laivamatkalle tuntemattomaan mukanaan rämäryhmä toinen toistaan hurjapäisempiä ryökäleitä. Porukan tarkoituksena on löytää maaginen kultainen talja, ja sen avulla palauttaa maanpakoon lapsena syösty Jason lailliselle paikalleen oman kaupunkivaltionsa valtaistuimelle. Suunnitelma on pettämätön, mutta matka toki ei suju mutkattomasti.
Kunnon miekka -ja sandaalit-hengessä sankarijoukkomme kohtaa ilkeiden vihulaisten lisäksi koko joukon toinen toistaan järisyttävämpiä kammotuksia, jotka efektiguru Harryhausen on loihtinut henkiin raudanlujalla stop motion-tekniikalla. Stop-motion on pahimmillaan kankeaa ja tökeröä, mutta parhaimmillaan aivan uskomattoman hienoa vyörytystä, ja tällä kertaa kallistutaan vahvasti jälkimmäisen puolelle. On selvää, että CGI:llä saa vieläkin näyttävämpää jälkeä, mutta samalla elokuvalta putoaa pois osa sielusta, ainakin meikäläisen mielestä. Harryhausenin rakkaudella kyhätyt kävelevät pronssipatsaat ja hydrat ovat niin yksityiskohtaisia, aitoja ja lihallisen (pronssisen?) tuntuisia, että ”ostan” ne sata kertaa paremmin kuin hyvätkään tietokone-efektit. Jos ette tiedä, mitä se paljonpuhuttu ”elokuvan taika” tarkoittaa, katsokaa Jason And The Argonauts. Kun luurankoarmeija nousee haudasta ja alkaa eeppinen loppurynnistys, ymmärrätte kyllä termin.
Ei efektinörttejä vuosikymmeniksi innoittanut tehostekikkailu suinkaan pätkän ainoa ansio ole, mutta myönnettäköön sen näyttelevän suurta roolia. Leffan rempseän poikamainen ja harmiton seikkaluhenki on yleisestikin valloittava. Don Chaffey ohjaa homman vakaasti ja vailla suurempia suvantovaiheita maaliin, klassiset seikkailukohtaukset seuraavat toisiaan ja pituutta ei ole puskettu liiaksi. Päärooleihin päästetyt Todd Armstrong ja Nancy Kovak ovat lopulta melko mitäänsanomattomia pökkelöitä, mutta eivät pääse pahemmin rasittamaankaan. Lajityypin fakkihahmo Hercules on toki roudattu mukaan ja Etelä-Afrikkalainen Nigel Green mökästää puolijumalan roolissa vaadittavan katu-uskottavasti, vaikkei ulkoisesti olekaan samanlainen möykky kuin italialaisissa tuotannoissa samaa hahmoa esittäneet kehonrakentajat.
Jokaisen poikalapsen faijan leffahyllyyn tämä pläjäys kuuluu ehdottomasti, ja miksei tyttöjenkin vanhempien. Muksu kuin muksu todennäköisesti rakastuu kybällä näin sydämellisen aitoon ja viihdyttävään hurjisteluun. Tsekatkaa toki filkka ensin itse ja miettikää tapauskohtaisesti, missä vaiheessa pätkän näytätte. Talos ja luurangot saattavat ihan pienimmille olla turhan jänniä, mutta jätettäköön tämä jokaisen vanhemman oman harkintakyvyn varaan. Lapsettomille todettakoon, että jos vanhat leffat eivät aiheuta puistatusta, diggailet kunnon seikkailusta ja / tai kiinnostaa nähdä filkka, joka on innoittanut mm. Spielbergiä, Lucasia, Jacksonia ja oikeastaan kokonaisia sukupolvia elokuvantekijöitä, mutta joka siitä huolimatta on B-statuksensa takia painettu Hollywoodin historiankirjoituksessa alempaan kastiin kuin ”suuret klassikot”, suosittelen Jason And The Argonautsia ehdottomasti.
