Tähän on tultu: Maan ensimmäinen tähtienvälinen tutkimusalus Enterprise on pulassa. Sen kapteeni (Bakula) on kadoksissa ja siirryttyään vuoteen 1944 aluksen miehistö saa tuta, että Maata uhkaa avaruusnatsien joukko. Kuulostaako tutulta? Jos Timo Vuorensolan ja kumppaneiden Iron Sky olisi ehtinyt markkinoille ennen Enterprisen viimeistä tuotantokautta, ehkei natsiteema olisi ollut mukana Enterprisen viimeisillä lennoilla.
Tätä voisi luonnehtia epäonniseksi tuotannoksi. Enterprise on Star Trek -franchiseen kuuluvista tieteissarjoista se, johon vuonna 1987 alkanut jatkumo päättyi. Aika varmasti jokainen, joka on yrittänyt päästä sisälle Star Trek -fiktion maailmaan, on törmännyt tuosta vuodesta alkaen tehtyjen sisarsarjojen joukkoon, joiden aikajanat menevät osin päällekkäin. 2000-luvulle tultaessa niiden jatkeeksi luotu Enterprise sekoittaa pakkaa vielä entisestään, sillä sen tapahtumat sijoittuvat 100 vuotta ennen alkuperäisen (1960-luvulla tehdyn) Star Trek -sarjan kapteeni Kirkin, Bonesin ja Spockin seikkailuja. Enterprisen piti olla sarja, joka uudistaisi franchisea, pohjustaisi aiemmin kuvattujen seikkailujen tapahtumia ja loisi uusia trekkereitä. Mutta uudistaminen ei oikein toiminut; Enterprise on laulettua tunnussävelmäänsä myöten liian erilainen franchisen muihin tuotantoihin verrattuna, jotta sen voisi kuvitella vetoavan automaattisesti kaikkiin vanhoihinkin trekkereihin. Toisaalta sen tehosteet näyttävät jo nyt, seitsemän vuotta valmistumisensa jälkeen, halvalla ja nopeasti tehdyiltä. Tökerön näköisiä alieneita ja avaruusmaisemia ei kukaan halua ostaa, jos niiden sijaan voi uppoutua jonkin Lostin kaltaisen filosofisemman ja uskottavamman näköisen fiktion maailmaan. Uusia faneja tuskin löytyy helpolla siksikään, ettei Enterprisen maailmanlaajuisesti myydyistä DVD-bokseista löydy – yleensä ilmoituksesta poiketen – muita kielivaihtoehtoja kuin englanti.
Mutta niillä eväillä, jotka Enterprisen tekijöillä oli käytössään, tämä on ihan hyvin tehty sarja. Neljännen tuotantokauden aikana viimeistään käy selväksi, että Enterpriseä kannattelevat voimat löytyvät sen hahmoista ja näiden näyttelijöistä. Esimerkiksi kapteeni Jonathan Archer on niitä harvoja Star Trek -kapteeneja, jotka kasvavat koko sarjan aikana jämäkästä mutta idealistisesta johtohahmosta katkerampaan ja vihaisempaan suuntaan. Jatkuvat yhteenotot omaa etuaan tavoittelevien vieraiden lajien ja byrokraattien kanssa syövät miestä. Kuten tästäkin voi päätellä, Enterprisen viimeisellä kaudella ei istuta leppoisasti kahvittelemassa. Neuvottelupöydissä keskustelu käy niin tiiviinä, ettei siinä ehdi pullaa kastaa ja tasaisin väliajoin tilanteet tiivistyvät vähintään käsirysyiksi.
Avaruussaippuaa Enterprisestä löytyy vähemmän kuin esimerkiksi alkuperäisestä Star Trekistä, jossa kapteeni Kirkillä oli tunnetusti yksi tai useampi tyttö melkein joka jaksossa. Kirkiin verrattuna kapteeni Archer siis on vähemmän hauska tapaus, mutta aluksen konehuoneen MacGyver, komentaja Trip Tucker (Trinneer), lähentyy merkittävästi Archerin oikeankäden, vulcanlaisen T’Polin (Blalock) kanssa kohti Enterprisen loppua. Se, kuten klingon-alieneiden sarjasta toiseen vaihtuvaa ulkomuotoa selittävä juonenkaari sitovat Enterprisen viimeisen kauden siististi yhteen sen kanssa, mitä Kirkin ja Spockin aikana nähtiin. Pieni miinus tulee kuitenkin siitä, miten Enterprise päättyy. DVD:n kommenttiraidoilta käy ilmi, etteivät ainakaan käsikirjoittajat olleet vielä muutamaa jaksoa ennen viimeistä, These Are The Voyages… -osaa selvillä, ettei sarjan tuotannolle olisi luvassa jatkoa. Enterprisen neljäs kausi huipentuukin oikeastaan kaksiosaiseen In a Mirror, Darkly -jaksoon, jonka vihamieleiseen käänteisuniversumiin sijoittuva tarina on selvästikin tullut kalliiksi alkuperäissarjan univormuja, retroa avaruusalusta ja tavanomaista laajempaa näyttelijäjoukkoa haaliessa. Tuon näyttelijöiden juhlaa olevan jaksoparin jälkeen Enterprisen päätöstä solmitaan vielä kolmen seikkailun verran, joista viimeinen on kummallinen yhdistelmä kalseaa “Okei, tämä loppuu tähän” -tunnelmaa ja Star Trek: Uusi sukupolvi -sarjasta tuttujen naamojen (Jonathan Frakes komentaja Rikerinä ja Marina Sirtis neuvonantaja Troina) camp-tyylistä vierailua.
Onttoa päätösjaksoa katsellessa melkein unohtuvat Enterprisen viimeisen kauden huippuhetket; Brent Spiner tekee Borderland-jaksosta alkavan paluun Soongien-sukuun kuuluvana tohtorina, jonka ihmiskokeet sopivat mainiosti jatkoksi kauden aloittaneelle natsiteemalle. Spiner selvästi nauttii pahisroolistaan, mutta ei paisuttele sitä silti yli. Soong onkin Enterprisen parhaiten kehiteltyjä hahmoja: setämäinen isähahmo ja järkkymättömästi omaan agendaansa uskova tiedemies. Neljännen kauden pääteemoissa esiintyy tietysti myös rasismi, joka tässä tapauksessa kohdentuu avaruusolentoihin. Ei ole kovin kummoinen keksintö laittaa ihmiset rodusta riippuen vastustamaan outoja alieneja, mutta tämän pääjuonen kautta kapteeni Archerin kasvu hahmona viedään jännittävästi uusille urille. Vulcaanien lähetystössä tapahtuneesta pommiselkkauksesta lähtevässä tarinassa Archer kohtaa niin mahdottoman makean haasteen, että vähintään joka toinen trekkeri kastelee housunsa silkasta mielihyvästä. Ihan loppuunsa asti tämä juonenkäänne ei kanna, mutta faneille se on silti hunajaa.
Enterprisestä jää pieni pettymyksen maku, ei sen takia, että se olisi kokonaisuudessaan huonosti näytelty tai käsikirjoitettu, vaan lähinnä siksi, että sen läpimurtoa yritettiin ilmeisesti väärään aikaan ja liian pienellä budjetilla. Kiire ja tiukka rahatilanne näkyvät karkeina tehosteina ja kömpelöinä kompromisseina. Mutta jos näiden heikkouksien läpi pystyy katsomaan esimerkiksi sarjan näyttelijöiden jaksosta toiseen tasokasta työskentelyä, Enterprisen viimeinen kausi on mukava kokemus – vähintään trekkereille.
