Muistetaan, että jokainen kokee ja näkee elokuvat omalla tavallaan ja jokaisella on oma mielipiteensä. Minun mielipiteeni on tässä tapauksessa näköjään paljonkin muista poikkeava.
District 9:sän katsoneena ja Elysiumista kehuvia arvosteluja lukeneena olin kiinnostunut näkemään elokuvan. “Älykästä, yhteiskunnallista sci-fiä”, sanottiin. Elokuva, jonka minä koin, oli sen sijaan kankeaa tarinan kerrontaa, suuria juoniaukkoja sekä epäloogisuuksia täynnä oleva tekele.
Elokuva alkoi hyvin kliseisesti päähenkilön lapsuusmuisteloilla ja kliseitä riitti koko elokuvan ajan. Tapahtumat ja juoni olivat varsin naiiveja, varsinkin loppuratkaisu, joka vain totesi naiivisti: “Näin nyt on.” Elokuva jätti maailmansa tapahtumat tilaan, jonka ei voi uskoa jatkuvan pitkään. Draaman kuljetus elokuvassa oli mielestäni heikkoa ja kankeaa ja juoni onnistui kaikessa yksinkertaisuudessaankin olemaan sekava.
Oli myös harmi, ettei tarina päässyt mielenkiintoisessa maailmassaan paljon pintaa syvemmälle. Elokuvan teema, eli köyhien ja rikkaiden eriarvoisuus, oli kyllä esillä, mutta yhteiskunnallinen sanoma jäi toteamuksen tasolle. Jo edellä mainittu tapahtumien naiivius, myös söi uskottavuutta.
Uskottavuusongelmia Elysiumilla oli kyllä muutenkin pitkin matkaa. Tapahtumien kaikenlaiset epäloogisuudet herättivät jatkuvasti kysymyksiä siitä, miten tuo muka onnistui ja miten tuo nyt tiesi tehdä noin? Myös kaikenlaiset virheet yksityiskohdissa särähtivät silmään vähän väliä. Elysiumissa oli niin paljon suuria juoniaukkoja sekä pieniä reikiä yksityiskohdissa, että hiekkainen tuuli vain ujelsi läpi.
Täytyy myös sanoa, että usein elokuva oli varsin tylsä. Tarinan kerronnassa jämähdettiin toisinaan epäolennaisuuksiin ja paikoin elokuva toisti itseään. Vauhtiin päästessään tapahtumat menivätkin sitten jo vähän yli.
Roolisuoritukset tuntuivat alkuun hyviltä, mutta hyvin pian jokainen elokuvan hahmo alkoi jo ärsyttää. Matt Damon päähenkilönä oli melko mitäänsanomaton, eikä roolihahmokaan ollut täysin löytänyt uomaansa. Päähenkilön tunteiden kohde Frey ei ollut erityisen kiinnostava ja Freyn pieni tytär oli kuin mukana kulkeva nukke. Jodie Foster kylmäkiskoisena puolustusministerinä oli alkuun vakuuttava, mutta lähemmin tarkasteltuna hahmo tuntui puhetyylineen kaikkineen varsin keinotekoiselta ja teennäiseltä. Samoin tuntui Wagner Mouran esittämä kapinallisjengin johtaja. Sharlto Copleyn esittämä psykoottinen agentti Kruger taas paisui jo naurettavuuden puolelle. Hahmot jäivät yleensäkin karikatyyreiksi ja niin ohuksi, etten oikeastaan välittänyt päähenkilöidenkään kohtalosta ollenkaan. Julma minä.
Visuaalisesti elokuva oli paikoin erittäin hieno. Tietokoneella luodut droidit ja avaruusalukset oli sulaudutettu hienosti ympäristöön, kuten District 9:ssäkin. Myöskin ilmakuvat slummista ja varsinkin Elysiumin-avaruusasemalta olivat silmiähiveleviä. Kuitenkin sitäkin useammin kuva oli silmiäsärkevää. Kuvaustyö oli kai tarkoituksellisesti tehty käsivaralta, mutta jatkuvasti heiluva kuva oli rauhaton ja varsinkin kiihkeimmissässä toimintakohtauksissa ei kankaalla olevasta värimössöstä pystynyt paljoa erottamaan. Silmiä alkoi todella särkeä loppu kohden.
Kaikenkaikkiaan elokuva oli pettymys, vaikka todella halusin siitä pitää. Kehuttu scifi-teos jäi keskinkertaiseksi ja vialliseksi tekeleeksi. Sori vain.
