Sen on täytynyt olla hikinen iltapäivä. Sen, jolloin Peter A. Dowling ja Billy Ray kumauttivat litimärät otsansa yhteen. Siitä jäi ilmaan roikkumaan yksi nihkeä idea, jota Robert Schwentken kaltainen tuntematon ”ohjaajanero” alkoi hurjasti työstää. Nainen kadottaa skidinsä lentokoneessa. Tämä kumihanskalta kuulostava (älkää kysykö miksi) ohjaaja sekä mania hinkuvat tuottajat lienevät tuumanneet, että Jodie Foster sopisi hienosti tarinan päärooliin. Esittihän Jodie järkevää naista hädässä jo useaan otteeseen aiemminkin. Tekijät ovat varmaankin tuumanneet, että koko hela hoito olisi helpompi kasata, jos Jodien antaisi vain tehdä ne vanhat juttunsa. Kun se Jodie on niin huisin etevä näyttelemään naarastiikeriä. Foster-parka varmaan haudataankin alahampaat irvessä ja tukka ikuisella ponihännällä.
Ei riitä, että tarina on Oscarin arvoisesti epäuskottava. Flightplanin pahikset paljastuvat niin nopeasti, että isoisältäkin tippuisivat katsomossa tekarit suusta – jos hän nimittäin eläisi. Ne, siis inhat ilkiöt, tarjotaan katsojalle melkein kuin bisnesluokan matkustajalle, oikein voinapin ja servietin kera. Noh, ainakin se miespahis kestää jonkin asteista jauhantaa, sillä tyyppi on sympaattisen oloinen. Kaikki muut ovat ihan vain mukavia. Tosi kivoja. Jänskästi jees. Sean Beanin kapteeni Richistä (sic!) Loudin (ovatko he äänekkäitä? – No, totta kai!!!) perhettä esittävään poppooseen. Kun James Hornerin ylitunteikkaat sävellykset vielä tasoittavat tämän jännityspätkän parhaat momentit silkaksi hutuksi, tekee leffan aikana mieli alkaa itkeä siihen hukattujen rahojen vuoksi. Voi dollariressut!
Jotakin leffan tasosta kertonee sekin, että koko hässäkän mielenkiintoisin elementti on Fosterin ja hänen katoavaa tytärtään esittävän Marlene Lawstonin käyttämän lentoyhtiön nimi. Se on Aalto. Koko elokuva olisi ansainnut ainakin puoli pistettä enemmän, jos lentoyhtiön nimi olisi ollut vaikka Emptybrook Airlines.
