Aku (Pastinen), tai August, kuten hänen suomenruotsalainen äitinsä sanoo, on vähän hukassa. Ylioppilaskirjoitukset ovat takana, tyttöystävä ja vanhemmat lähtevät koko kesäksi pois ja lahjarahaa on kourassa 1500 euroa. Akun paras kaveri (Manuchar) on sitä mieltä, että elämästä pitää nauttia. Säntillinen nuorimies löytää itsensä toteuttamasta kaverinsa aatetta: ensin kunnon lärvit, sitten päämäärättömälle matkalle tuntemattoman mutta ah-niin-kuuman gimman (Turkama) kanssa.
Elokuun päähenkilö on vähän kuin Dustin Hoffmanin Benjamin Mike Nicholsin Miehuuskokeessa (1967). Kuten Benjaminia, Akua vie hänen kolmas jalkansa, ja sen jalan saa vipattamaan estoton nainen. Eppu Pastinen näyttelee hämmentynyttä nuortamiestä hyvin, mutta todellinen löytö on Lina Turkama häilyväisenä Julina. Juli on kuuman suomalaisen juhannusyön versio film noirien enigmaattisesta femme fatalesta. Hän on nuori, kaunis, salaperäinen ja seksuaalisesti äärimmäisen määrätietoinen nainen.
Julin kaltaista naishahmoa rakenteli myös naapurimaamme mestari, Ingmar Bergman, rainassaan Kesä Monikan kanssa (1953). Juonellisesti ohjaaja-käsikirjoittaja Oskari Sipolan Elokuu kulkee melkolailla Bergmanin elokuvan teitä. Yhtä vahvoja jännitteitä Sipola ei kuitenkaan esikoisessaan saa aikaiseksi, eikä Elokuu ole yhtä tiivis. Sipola laittaa hahmonsa mm. käymään vessassa ja rakastelemaan niin lakanoidenkin välissä kuin käpy selän alla, mutta tarpeettoman pitkästi. Ehkä teini-ikäiset ja vastalakitetut silti jaksavat innostua tästä. Heille leffa on ensisijaisesti suunnattu.
Muuten Elokuussa pistävät silmään sen lämpimän kesäinen väritys ja huolella suunnitellut kuvat. Vaikka tuotantotiimissä on ollut monia aloittelevia elokuvantekijöitä, leffan visuaalinen ilme ei ainakaan ole kökköinen. Kovin kekseliääksi Elokuuta ei tällä alueella voi kehua, mutta sujuvaksi kuitenkin. Sen henkilöt ja tapahtumapaikat näyttävät todellisilta, koska mitään ei ole “pakkeloitu” liikaa. Leikkauksessa taas esimerkiksi huomiopiste ei hypi miten sattuu.
Hyvä on myös leffan ääriraita, vaikkakin monien elokuvan näyttelijöiden mutiseva puhetapa on asettanut varmasti haasteita ääntä miksatessa. Puheen lisäksi kuullaan tietysti musiikkia, lähinnä kotimaista sellaista. Elokuvamusiikin ensikertalainen, Joel Melasniemi, on kirjoittanut leffaan sen tunnelmia hyvin kuvastavan musiikkiraidan; siitä löytyy niin suloista hunajaa kuin etikkaista pikkelsiäkin. Isoin ongelma koko elokuvaa ajatellen on, ettei sen tarina syötä katsojaa kipeäksi pikkelsistä tai hunajasta. Se ei siis tunnu ytimissä asti, eikä niin ollen merkitse paljon mitään. Tai ehkä tulkitsen Elokuuta jotenkin väärin, kuten monet kriitikot tekivät esim. Lauran (1944) kohdalla.
