Ratsastaessaan Truffautin kanssa Ranskan ns. uuden aallon korkeimmalla satulalla, Jean-Luc Godard loi elokuvailmaisua muuttaneita teoksia, joista hänen tunnetuimpiin lukeutuvat mm. hyppivät leikkaukset esitellyt Viimeiseen hengenvetoon, raaka poliittinen rikoselokuva Pieni sotilas ja humoristinen avioliittokuvaus Nainen on aina nainen.
Elokuvassa keskitytään kertomaan tyypillisestä ihmissuhdeongelmasta: Nainen haluaa lapsen mutta mies ei. Muuan ystävä kuitenkin saattaa hyvinkin ojentaa auttavan kätensä, mikäli nainen pystyy hänet suostuttelemaan aikeisiinsa.
Värien viljelyssä on esillä erityisesti punainen, mutta luulen itse tällaisen leikittelyn olevan tällä kertaa lähinnä enemmän ohjaajan käyntikortti kuin dramaturgiaa syventävä elementti. Tärkeää on myös huomata kuinka Godard lisää yllättävästi ja äkkinäisesti äänitehosteita ja musiikkia kohtauksiin, joissa sitä ei välttämättä odota. Tämä on aluksi vaikuttavaa, mutta on pidemmän päälle lähellä kokea inflaation jatkuvan toiston seurauksena.
Kaikista vahvimpana piirteenä filmi on aarreaitta Ranskan uuden aallon nimeen vannoville katsojille koska viittaukset muihin lähivuosien keskeisiin kyseisen alueen elokuviin ovat sangen runsaslukuisia. Suosikkikohtauksessani Jean-Paul Belmondon hahmo tapaa baarissa Jeanne Moreaun ja tiedustelee tältä kuinka Jules ja Jim voivat. Näyttelijät saattavat myös välillä kääntyä puhumaan suoraan kameraan ja esittää asiansa suoraan katsojalle metatasolla.
Jotta omaleimainen tyyli korostuisi oikealla tavalla, tarvittaisiin sitä tukemaan kuitenkin myös paremmin jäsentyvää juonikuvausta, sillä Nainen on aina nainen jää liian tyylipohjaiseksi elokuvaksi ja tietynlaiseksi eri tehokeinojen nukkekodiksi.
