Mitä tapahtuu kun allekirjoittaneen täti kehuu erään filmin maasta taivaaseen? Allekirjoittanut katsoo elokuvan. Entä mitä tapahtuu allekirjoittaneen katsottua kyseessä olevan loistavan filmin? Syntyy arvostelu josta allekirjoittanut toivoo mahdollisimman monen pitävän.
Charlie Simms (Chris O’Donnell) on hieman yksinäinen ja köyhä, kykyjensä turvin laatukoulussa opiskeleva nuorikko. Nähtyään koulun seinällä työnhakuilmoituksen, päättää hän hakeutua hommiin. Pientä taskurahaa vastaan pojan tehtävänä on katsoa erakoituneen sotaveteraanin Frank Sladen (Al Pacino) perään tämän perheen lähtiessä tien päälle. Everstillä on kuitenkin omat suunnitelmat perheen lähtiessä matkaan.
Silmiinpistävää on heti alusta saakka se, kuinka helppoa elokuvaa on seurata. Siihen ei vaadita suuria ponnistuksia ja tarina soljuu suoraan tajuntaan kuin alkoholi aivoihin. Brestin ohjaustyyli vaikuttaa tässä ja muutamassa muussa näkemässäni elokuvassa melko vivahteettomalta eikä suurempia hienouksia miehen ohjauksesta löydä. Homma kuitenkin toimii ja työn laatu on varmaa ja toimivaa.
Upean käsikirjoituksen lisäksi teoksen suola on näyttelijät. Käsikirjoituksesta tekee upean tietysti koko tarinan lisäksi mahtavasti kirjoitetut hahmot joita tulkitaan elokuvassa toinen toistaan hienoimilla roolisuorituksilla. O’Donnell esittää mainiosti epävarmuudesta päättäväisyyteen ja rohkeuteen kasvavaa nuorta miestä. Toinen kova veto nuorisokaartista löytyy Philip Seymour Hoffmanilta jonka debyyttisuoritus nosti herran kansan tietoisuuteen ja menestykseen valkokankaalla. Aivan oma lukunsa on kuitenkin Al Pacino. Jo paperilla everstiluutnantti Sladen hahmo on mielenkiintoinen, mutta Pacinon tuoma karisma tekee hahmosta unohtumattoman. Sladen vuoroin ivailut, elämänviisaudet ja oikeastaan kaikki suustaan päästämänsä äänet ovat jollain asteella mahtavia.
Mieleenpainuvia repliikkejä muistelee varmasti vielä pitkään, samoin kohtauksia ja etenkin niitä kaikkein koskettavimpia ja puhuttelevimpia. Musiikit ovat yleisesti hyviä, vaikka välillä kuullaankin mielestäni hieman vääränhenkistä pimputusta tilanteeseen nähden. Simmsin ja Sladen suhdetta ja sen kehitystä on mielenkiintoista seurata ja O’Donnellin sekä Pacinon kemiat todellakin natsaavat yhteen. Toinen mielenkiinnolla seurattava asia on Simmsin henkinen kamppailu oikean ja väärän välillä. Elokuvan sanoma ‘älä luovuta’ on myös kaikkien tärkeä sisäistää.
