Zaida Bergrothin alle puolituntinen ohjaus on palkittu aikoinaan Tampereen elokuvajuhlilla sekä parhaana kotimaisena lyhytelokuvana (alle 30 min) että yleisön suosikkina. Onko se tosiaankin niin hyvä? Onneksi sain mahdollisuuden katsastaa elokuvan YLE Teeman kulttuuriteon ansiosta! Kiitos tästä, YLE.
Suomalainen Heavy Metal (2007) on kertomus suomalaisista teini-iän ongelmista. Hienoa, sillä tällaisista elokuvista onkin aina ollut valtava alitarjonta. Tuskin meistä kukaan pystyy nimeämään suoralta kädeltä edes yhtä ainokaista filmausta, joka jollain tavoin käsittelisi murkkuikäisten nyppyläpärstien aikuisuuden kynnyksellä horjumista ja heidän haavoittuvaista itsetuntoaan, rakkauselämän ongelmia ja viinan juomista. Tällainen formaatti ei ole mitenkään suosittu, ja sillä on hyvin marginaalinen kohderyhmä.
Sen sijaan, että Bergroth kertoisi tämän harvoin käsitellyn aiheen tyypillisen pystytukkaisen suomalaisteinin silmin, hän on ottanut rohkeamman ja eksoottisemman lähestymistavan: elokuvan keskiössä on Ilmari Saarikosken ammattimaisen luonnenäyttelijän otteilla tulkitsema 15-vuotias Hevari, joka on Sysmän (vuosimallia 1989) kukkean kyläkunnan ainoa pitkätukkainen paksu poika, ja siksi pienimuotoinen silmätikku asuinpaikkansa normiamiksille. Nomen est omen; Hevari kuuntelee nimelleen ominaista musiikkia lähinaapurin corpsepainttaavan pikkupojan ”Kaken” kanssa, joka tenttaa häneltä kaikkea metallimusiikista ja -yhtyeistä. Loppuaika Hevarilla menee yleisessä hevariudessa, kuten synkkänä jurottamisessa, pyöräilyssä ja kavereiden kanssa ryypiskelyssä.
Kuten kenellä tahansa epätavallisella nuorison edustajalla, myös jörömäisellä Hevarilla on herkkyytensä, ja karvattoman rinnan alla sykkii rakkautta janoava verinen lihaskimppu, jota myös sydämeksi kutsutaan. Amooriset tunteet saavat kohteekseen samaan tuttavapiiriin kuuluvan Krisun (Oona Linnavuori), jonka androgyyninen lempinimi on omiaan herättämään myös epäolennaisia ja provokatiivisia kysymyksiä Hevarin todellisista sukupuolisista mieltymyksistä, mutta kuten todettua, tämä on irrelevanttia ja ainoastaan ylitulkitsemalla Bergrothin hyvin hienovaraisen elokuvan sanomia voi tällaisia asiattomuuksia todella ruveta pohtimaan.
Krisulle tulee ryppyjä rakkauteen parhaimpien ystäviensä kanssa, ja muista hieman erillään viihtyvää Hevaria pyydetään kinuamaan tyttöä takaisin ryhmään, jotta voitaisiin mennä bilettämään läheisen nuorisotalon diskoon oikein joukolla. Disko, tuo metallimusiikin vastakohta, tarjoaa siis nerokkaan vastakkainasetteluteeman, mikä vain lisää elokuvan syvällisyyttä ja tiukentaa sen otetta symbolismin merkkiteoksena. Mutta pysytään asiassa: Hevari lähtee ritarina matkaan pyytämään Krisua juhliin tämän kotitalolle. Krisun äiti (Kirsi Asikainen madonnamaisessa hehkeydessä) ottaa epämääräiseltä metsänpeikolta näyttävän Hevarin vastaan ja istuttaa tämän sohvalle. Pian Krisu itse saapuu paikalle ja nappaa pojan mukaansa makuuhuoneeseensa, missä varsinainen taika alkaa, ja epävarma, hyväksyntää janoava Hevari pääsee saman peiton alle unelmiensa neidon kanssa. Kuten elokuva opettaa, tämä on yksi tapa tarkistaa rakkautensa kohteen kuppikoko.
Diskoteekkiin matka vie, ja pihalla istutaan nauttimassa suomalaisen sivistyneesti päihdyttäviä nesteitä ja lauletaan Päivänsädettä ja menninkäistä – jälleen aivan loistavan diskreetti vertauskuva rakastuneiden päähenkilöiden välisestä suhteesta. Tulevaisuus mietityttää poikia, ja dialogi loistaa tässäkin kohtauksessa Hevarin ja kaverinsa Ossin puntaroidessa jälkimmäisen tulevaisuutta. Korostaakseen päähenkilön ulkopuolisuutta ja yleistä mitättömyyttä käsikirjoitus ei anna Hevarille minkäänlaisia toiveita tai ajatuksia tulevasta; hän on tässä ja nyt -mies, joka ei murehdi asioita turhaan ja menee virran mukana, mikä istuu suomalaiseen sielunmaisemaan saumattomasti.
Painuessaan takaisin sisälle taloon Hevari huomaa, miten Krisu joutuu toisen miehen syleilyyn. Tämä ohikiitävä hetki, joka normaalielämässä ja -ihmisillä olisi unohdettavissa keskimäärin viidessä sekunnissa, eskaloituu Hevarin pääkopassa hänen viimeisenkin itsekunnioituksen rippeensä riepottelevaksi mustaksi hirviöksi, joka muuttaa herttaisen yhdentekevän ja luonteettoman nuoren miehenalun tupakkaa imeväksi, välinpitämättömäksi moukaksi, joka ajaa elämänsä rakkauden pois elämästään. Hevari ei ano armoa, ei matele Krisun kaltaisen toisia miehiä koskettelevan huoran edessä, vaan miehekkäästi vittuilee, ettei ollut koskaan kiinnostunutkaan tytöstä oikeasti. Krisu pahoittaa mielensä niin, että sanoo ikävän lauseen Hevarille ja kääntää tälle selkänsä.
Viimein Hevarin sielua riivaava demoni saa ylivallan hajuttomasta ja mauttomasta isännästään, ja alkaa todellinen verilöyly Hevarin karjuessa epäselvää taisteluhuutoa ja hyökätessä talossa olevien viattomien tuolien ja pöytien kimppuun. Myös verhot saavat kyytiä, ja verbaalinen sanailu on huipussaan tämän pelottavan testosteronijättiläisen riehuessa kännipäissään. Hevarin taltuttamiseen tarvitaan kaksi aikuista miestä ja monta ”Hei, hei, nyt hei” -huudahdusta, ja lopulta pettynyt ja omilla toimillaan itsensä häpäissyt Hevari viskataan ulos. Enää ei ole muuta tehtävissä kuin nostaa pää ylös, heilauttaa tukkaa ja kävellä pikku-Kaken kanssa kotikulmille kuuntelemaan kliseisiä heviklassikoita ja moshaamaan kuten rytmitaidottomat apinatkin tekevät saadessaan epilepsiakohtauksia Afrikan viidakkojen salatuissa kätköissä. Tunteet ovat ohikiitäviä ja menneeseen on turha jäädä makaamaan. Naisia tulee ja menee, mutta särökitarat ja naapurinpojat pysyvät.
Kaiken kaikkiaan elokuva on palkintonsa ansainnut. Erityisen paljon pidän itse elokuvassa siitä, miten ovelasti se johdattaa katsojiaan vääriin johtopäätöksiin jo aivan alkumetreillä. Kuka tahansa tavallinen talliainen odottaisi ”Heavy Metal” -nimisen elokuvan kertovan vahvasti tähän musiikkityylin painottuvan tarinan, mutta Heavy Metal ei ole näin läpinäkyvä: heavy metal musiikkina on erittäin pienessä osassa koko elokuvassa. Itse asiassa sillä ei ole juuri mitään roolia muutamien tunnettujen heviyhtyeiden mainitsemista ja niiden TOP 5-kappaleiden soittamista lukuun ottamatta, vaan sen ainoa tarkoitus on tarjota päähenkilölleen reitti erilaisuuteen ja värittää muutenkin masentavaa ilmapiiriä entistä synkemmällä habituksella. Ratkaisu on nerokas, sillä periaatteessa Hevarin tilalle kelpaisi kuka tahansa aina alaraajahalvaantuneesta sotaveteraanista lahonneeseen höyläpenkkiin. Tämä antaa katsojalle mahdollisuuden muokata elokuvaa mielessään juuri sellaiseksi kuin hän voisi tarinan kuvitella välittämättä ohjaajan ratkaisuista, omalla tavallaan siis ennustaen interaktiivisen elokuvan valtaannousua.
Joku voisi valittaa elokuvan pituudesta, siitä miten se ei ehdi ottaa riittävästi kantaa oikeastaan mihinkään kuin itsestään selviin asioihin ja kuinka sen kaikki henkilöhahmot päähahmoa myöten jäävät joko vaille huomiota tai pahvisiksi stereotypioiksi, joiden motiivit ovat yksiuraisia ja ennustettavissa jo ensimmäistä kertaa roolihahmon tullessa näkyviin. Mutta itse näen tämä ainoastaan positiivisena, sillä kuten todettua, elokuva tarjoaa symboliikkaa Lynchin veroisesti kun sitä vain viitsii kaivaa ja katsoa ”sillä silmällä”. Myös elokuvan kaavamainen käsikirjoitus on taitava kannanotto suomalaisen yhteiskunnan jäykkämuotoisuuteen ja siinä jatkuvasti ilmaantuviin tekijöihin, kuten alkoholin käyttöön, nuorison lapsellisuuteen ja Kehä III:sen ulkopuolisen junttimaan elämäntyyliin. Dialogi on yksinkertaista, hyvin kansanomaista ja sisältää paljon voimasanoiksi luokiteltavia fraaseja, mutta se ei ole osoitus dramaturgian köyhyydestä; totuus on, ettei suomalaisella eliöllä ole kovinkaan laajaa sanavarastoa, ja onhan sanavarastomme noin yleisestikin omaperäinen vain 1/3-määrällisesti. Tätä faktaa myöten käsikirjoitukselliset ratkaisut ovat aivan perusteltuja.
Ei siis mikään ihme, että tämä oli myös yleisön suosikki. Yleisö on, kuten minä, tajunnut katsoa tätä lähes neljännesmiljoonan budjetin pikkuelokuvaa paljon monimuotoisemmin ja syvällisemmin kuin mitä se voisi pikaisella vilkaisulla tarjota. Kaiken kaikkiaan on ihme, että Heavy Metal on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle, sillä se tiivistää kaiken sen mikä on haastavaa teininä Suomessa, mitä ei siis ole koskaan aiemmin tehty. Elokuva on merkkipaalu, ja se ansaitsee suuremman huomion, niin että kaikki voisivat nauttia sen synkästä mutta yllättävän positiivisesta sanomasta. Ehkä Tuntemattoman sotilaan voisi jo korvata, ja tässä olisi sen tilalle vahva ehdokas.
Päätän arvosteluni suuren Augustuksen sanoihin: Acta est fabula, nunc plaudite!
