On jälleen sen aika. Illat hämärtyvät ja kylmenevät. On tullut aika tarkistaa, onko ohi kiitänyt kesä jättänyt yhtään tunteiden paloa sisälleni? Nopea yleissilmäys elokuvakokoelmani vahvistaa epäillyn teorian. Kyllä, haluaisin katsoa kerrankin vakavamman elokuvan. Mutta… Kerkeäähän sitä katsomaan niitä sitten joskus vanhana. Haluan nauttia siitä kaksituntisesta, jonka armaani on minulle ja leffoilleni suonut. Tarkkaillessani holtittomaan tahtiin kasvanutta dvd-läjääni voin vain todeta, että joitakin valonpisaroita siellä on. Näinä hetkinä ajatus komedian katsomisesta ei tuntuisi yhtään hullummalta, sillä huumorilla olen selvinnyt aikaisemminkin erilaisista arkisista rutiineiksi muodostuneista stressinjyvistä päässäni. Silmäni osuvat Savate-elokuvan suuntaan. Naurahdan mielessäni: Katson vain puoli tuntia ja sitten vaihdan johonkin tasokkaampaan. Ja paskat! Koko elokuvahan siinä vierähti varsin vaivatta.
Ohikiitävä hetki palautti mieleeni sen, miltä tuntui aikanaan palvoa Olivier Grunerin ja Van Dammen tapaisia sällejä ja ottaa sitten koulussa turpaankin näiden sankarien tähden. Eihän siitä pääse mihinkään. Turpiinveto-leffojen vaikutus nuoriin pojankloppeihin leviää kuin sairaus: Toisiin positiivisesti, toisiin taas negatiivisesti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa enää neljännesvuosisadan pituiseksi kasvanut rosoinen olemukseni, joka kumartaa vieläkin herrojen elokuville, mutta aivan eri näkökulmasta.
Elokuva ajoittuu 1800-luvun Texasilaiseen kylään, jota hallitsevat ahne seriffin tapainen ketku, joka halajaa kyläläisten tilat. Läpikulkumatkalla oleva entinen Fansmanni-solttu on asiasta kuitenkin eri mieltä. Asiaa ruvetaan selvittämään kehässä, jossa palkintona on sopiva kasa rahaa lunastaa tilat itselleen ja haistattaa seriffille pitkät. Katkerat muistot palaavat ikävästi piinamaan voitokasta mäiskintää.
Isaac Florentinen ohjaustyöt ovat aina olleet halpamaisia pikkutuotantoja, joissa idea on yleensä ollut kaukana mistään järkeensä käyvästä. Positiivisia paukkuja niistä saa silti irti. Nimittäin pikkulapsen innolla kuvatut taistelukohtaukset tuovat ruutuun jotain, mistä voi nauttia pikkupoikana ja varttuneena miehenä. Ajoittain hidastetut potkut ja lennot sovitettuna western-ympäristöön ja tahattoman hupaisaan musiikkiin, tuovat huumorin pilkahduksia tuon tuosta. Roistot melkein juoksevat Ranskiksemme nyrkkejä päin. Huumori toimii juuri sen takia, että aikoinaan kaikki on luultavasti kuvattu ihan tosissaan.
Olivier Grunerin elokuvat ovat aina olleet valmistusvuodesta riippumatta hyvin 80-lukulaisia, viitaten budjettiin ja elokuvien villeihin käsikirjoituksiin. Näiden teosten nostalgia-arvo on nyt korkeimmillaan, kun muidenkin action-tähtien näkyvyys on taas suurempaa. Jotkut pitävät halpaa toimintaa kirouksena, mutta ilman sitä ei oltaisi ikinä saatu vertauskuvia, tai toiminta-elokuvien osaamista nykyiselle tasolle.
Grunerin tapaisten jannujen näyttelijäntaitoja on kritisoitu ihan riittävissä määrin. Kaikki varmasti tietävät että toimintatähdeksi kelpasi aikoinaan ketä vain, kenellä oli hassu korostus, vyö-arvo taistelulajeissa, sikspäkin tynkä ja matala palkkaus. Näitä miehiä tarvitaan siitä huolimatta nyt ja tulevaisuudessa. Puhtaita C-luokan alisuorittajia, joiden kirous jää aina heidän edukseen. Elokuva ei ole niin huono, etteikö sitä voisi nauttien katsoa, muttei niin hyväkään, että sen myöntäisi koskaan katsoneensa.
