Rainer Werner Fassbinder oli siitä mielenkiintoinen ohjaaja, että ohjaamiensa elokuvien nopeasta julkaisutahdista huolimatta niiden laatu ei koskaan merkittävästi heikentynyt. Fassbinder nimittäin ammensi sisältöä elokuviinsa ehtymättömästä runsaudensarvesta, josta syntyneissä parhaissa tuotoksissa tutkittiin länsimaisen moraalin tilaa, joissain menneisyyteen, kuten elokuvassa Veronika Vossin kaipuu, joissain nykyaikaan sijoitetuissa juonikuvioissa.
Näihin suuruuksiin itse lukisin vuonna 1973 valmistuneen Marthan, joka pohjautuu Cornell Woolrichin romaaniin. Se kertoo tunteita kuohuttavan tarinan sadistisen miehensä hyväksikäytön uhriksi joutuneesta hienostonaisesta. Elokuva tosin ei kuulu ohjaajansa tunnetuimpiin, sillä Saksan liittotasavaltaa lukuun ottamatta se ilmestyi muualla maailmassa pahasti jälkijunassa.
Martha on uhrautuvainen tyylikäs nainen, joka menettää isänsä tämän kuoltua yllättäen sydänkohtaukseen. Heikon itsetuntonsa kanssa painien hän tutustuu aristokraattien juhlissa Helmutiin, joka on hänen tuleva miehensä. Vaikka Helmutin todellinen luonne alkaa saamaan tarinan edetessä yhä sadistisimpia piirteitä, ei Martha pysty häntä lukkiutuneesta luonteestaan johtuen täysin torjumaan vaan palvoo tätä vaarallisen pakkomielteisesti kieltäen tosiasiat.
Aviomiehen ahnaat kourat tuntuvat yltävän joka paikkaan eikä naiselle avuliasta työtoveriakaan ole vaikea riisua aseista. Puistattavimmillaan elokuvan tematiikka ilmenee, kun mies väkisin makaa itsensä auringossa polttaman vaimonsa kanssa. Tarinan voikin nähdä myös yleisempänä väärän vallankäytön metaforana.
Fassbinderin elokuvissa on aina omanlaisensa, varsin samanlaisena toistuva kamerankäyttö, jossa kirkkaita kohtauksia viritetään tarkoituksella hieman ylikorostetuiksi. Kuten myös vaikkapa Bressonin elokuvat, voi kyseisen saksalaismestarinkin tuotokset usein tunnistaa ohjaajansa töiksi jo parhaimmillaan yhden otoksen perusteella, niin visuaalisesti tasaisia ne ovat.
Loppupuolella filmissä ilmenee myös kauhu- ja jännityselokuvista tuttuja tehokeinoja, vastaavanlaisia, joita myös Hitchcock käytti omissa tutkielmissaan. Ei ole esimerkiksi kovinkaan kaukaa haettua verrata Marthaa viimeksi mainitun ohjaajan Rebeccaan. Ansiokasta on juuri se, että näkemystä hyväuskoisuudesta keskellä kalkkeutunutta tapakulttuuria ei lainkaan liioitella.
