Nälkäpeli sijoittuu tulevaisuuden mysteerivaltio Panemiin, joka on kansannousun jälkimainingeissa jaettu 12 vyöhykkeeseen ja jossa asevoimat pitävät kurjuutta näkevän kansan kurissa ja herran nuhteessa samalla, kun aristokraattinen yläluokka elää makeaa elämää hulppeassa pääkaupungissa. Rivikansalaisen ei parane hyppiä silmille, ja tästä muistutetaan vuosittain järjestettävällä Nälkäpelillä, johon jokaisesta vyöhykkeestä osallistuu kaksi teiniä. Pelin idea on hyvinkin yksinkertainen; nuoret dumpataan keskelle luontoa, ja viimeisenä elossa oleva on voittaja. Konsepti muistuttaa gladiaattoreiden kamppailua Colosseumilla, ja sirkushuveja kaipaavaa yläluokkaa viihdytetään hurjalla mediamylläkällä sekä hieman Truman Showta muistuttavalla tv-toteutuksella. Nälkäpeli perustuu Suzanne Collinsin kirjaan, mutta koska Herra 47 on suuri esikuvani, eli olen siis miesten mies enkä lue kirjoja, niin tämä arvostelu etenee puhtaasti Gary Rossin ohjaaman elokuvan pohjalta.
Aika pelonsekaisin tuntein menin tätä katsomaan, koska odotuksissa oli lähinnä jotain Twilightiin verrattavissa olevaa kidutusta. Ennakkoasenteisiini nähden Nälkäpeli oli kumminkin positiivinen yllätys. Panemin maailma on ihan kivasti toteutettu ja keskiaikainen luokkajako tehdään selväksi punakynällä alleviivaten. Jennifer Lawrencen esittämästä Katnissista luodaan kovapintainen selviytyjä, mutta on pakko todeta, että hahmo jää yksiulotteiseksi. Muut hahmot jäävät harmittavan pieneen rooliin. Josh Hutchersonin esittämä Peeta ei onneksi ole ihan stereotyyppinen teinielokuvien sankari, mutta kokonaisuudessa hänen roolinsa jää jotenkin yhdentekeväksi, lopun ärsyttävää romanssia lukuun ottamatta. Muut kilpailijat jäävät käytännössä täysin yksipuolisiksi karikatyyreiksi, joiden kohtaloista ei juuri jaksa kiinnostua, eikä niitä paljon näytetäkään. Sivurooleissa Stanley Tucci pääsee revittelemään Nälkäpelin lipevänä juontajana, ja Woody Harrelson on mainio taskumattiin turvautuvana kilpailun entisenä voittajana.
Ensimmäisen puolitoistatuntisen perusteella olisin ollut valmis jakamaan elokuvalle ehkäpä neljäkin tähteä. Leffa etenee melko rauhallisesti, eikä turhaan kiirehdi kohti loppupuolen toimintakohtauksiaan. Sitten tapahtuu jotain, mitä en kirjaa lukemattomana voi selittää muuten kuin studion päätökseksi kalastella lisää teinikatsojia. Juuri kun pitäisi lyödä silmään suurin vaihde, paljastaa ihmisen perimmäinen luonne planeettamme julmimpana petoeläimenä, leffan vauhti hyytyy pitkitettyihin lässytyksiin ja todella päälleliimatun tuntuiseen romanssiin, joka sai ainakin tämän katsojan vääntelehtimään epämukavasti tuolissaan. Mitään Kärpästen herran kaltaista hahmojen kehittymistä ei nähdä, vaan teinit pysyvät siloposkisina kiiltokuvakarikatyyreina hamaan loppuun asti, vaikka miten oltaisiin taistelemassa elämästä ja kuolemasta. Siitähän koko show’ssa on kysymys, tapa tai tule tapetuksi. Ross päättää kuitenkin sivuuttaa melko kömpelösti tämän seikan kokonaan, ja kiirehtii sitten tympeään loppuratkaisuun.
Nykytyyliin leffa on teknisesti tyylikäs paketti. Tosin lopun “kliimaksi” on täysin ala-arvoisesti kuvattu ja leikelty sekamelska, josta en meinannut saada mitään selvää. Musiikista plussaa. Näyttelijät hoitavat hommansa ja Lawrence onnistuu kannattelemaan elokuvaa sen koko keston ajan. Mukana on myös muutama hyvä piikki Panemin yhteiskuntaa kohtaan. En vain pysty hyväksymään sitä, että Nälkäpelillä olisi ollut eväät olla paljonkin vavisuttavampi kokonaisuus, jos tekijöillä olisi vain riittänyt rohkeus viedä sinänsä hyvä tarina vielä astetta pidemmälle. Nyt hyvä pohjustus heitetään hukkaan viimeisen kolmanneksen aikana, ja en voi olla ajattelematta etteikö yleisöpohjan, ja sitä kautta voiton maksimoinnilla olisi ollut merkittävä rooli näissä ratkaisuissa. Tästä johtuen Nälkäpeli taantuu keskinkertaisuuksien harmaaseen massaan, vaikka potentiaalia olisi ollut paljon parempaan.
