Elokuvan alkaessa The Doorsin hätkähdyttävän upea “The End”-biisi lähtee soimaan ja valmistaa katsojaa leffan tunnelmaan. Jo alusta lähtien olin kuin liimattu tv-ruutuun, eikä yli kolmetuntisen leffan katselua sopinut keskeyttää hetkeksikään. Ja mitä sitä hyvää elokuvaa katsoessa taukoja pitämään.
Kapteeni Benjamin Willard oleskelee rauhattomana hotellihuoneessaan Saigonissa, pehmenemässä, tehtävää odotellen. Kaupungin kasvaessa ahdistavaksi kaipuu viidakkoon on vahva ja onnekseen mies sinne pian pääseekin. Willard saa yksinkertaiselta kuulostavan tehtävän; hänen täytyisi eliminoida eversti Kurtz, joka erikoisjoukkoihin liityttyään menetti järjen valonsa ja vetäytyi heimoarmeijansa kera syvälle Kambodzhan viidakkoon. Kurtz on hulluudessaan vaarallinen mies, jolla on armeijansa keskuudessa jumalamainen asema. Kapteeni Willard ottaa tehtävän vastaan ja aloittaa matkansa Nung-jokea pitkin laivaston partioaluksella edeten. Mutta tämä matka ei olekaan se maailman helpoin, sota on täydessä vauhdissa ja monet paikat ovat kuumina. Vähäpuheinen Willard seuraa sodan mielettömyyttä ja sen osapuolien silmitöntä tappamista, henkiinjäämiskamppailua, kuolemaa ja taistelun paineissa kärsiviä, hänen määränpäänsä yhä vain lähestyessä lähestymistään.
Napalmin tuoksua, hienoja surffiaaltoja ja sotimista sotimisen jälkeen. Ilmestyskirja nyt vaikuttaa unelta, paikoin psykedeeliseltä painajaiselta ja hallusinaatiolta. Yli kolmituntisesta pituudestaan huolimatta se soljuu eteenpäin tasaisen varmasti, jättäen unenomaisen kuvan sodasta ja ihmisistä sen kourissa. Elokuva on kaunis, mutta samalla todella järkyttävä. Lopun lähestyessä leffan unenomaisuus ja intensiivisyys ovat huipussaan ja loppumetreillä elokuva on hätkähdyttävä punamustasävyisyydessään.
Vaikka Bradoa ei loppujen lopuksi leffassa kovinkaan paljon näy, vakuuttaa hän järkensä menettäneenä (vai viisaana?) Kurtzina, jolle sota oli yksinkertaisesti liikaa. Hämärässä istuskelevaa ja ääneen runoja lukevaa Kurtzia ei Brandon ansiosta ole helppo unohtaa. Martin Sheen kuitenkin tekee elokuvan hienoimman roolisuorituksen hiljaisena kapteeni Willardina, joka kotona ollessaan kaipaa viidakkoon ja viidakossa ollessaan haluaa kotiin.
Puoli pistettä täytyy antaa kauniista “The End” -biisistä, joka on tälle elokuvalle varsinainen kirsikka kakun päällä. Ja näin lopuksi voisin väittää Ilmestyskirja nytin olevan sotaleffojen aatelia.
“This is the end, beautiful friend. This is the end, my only friend, the end.”
nimimerkki: Bubble Gun
