Viime viikkoina on ollut mahdoton avata lehteä tai uutissivustoa ilman että kohtaisi uutisia Osama Bin Ladenin teloituksesta tai kyseisen tapahtuman seurausten spekuloinneista. Yhtään puuttumatta siihen, onko uutiskoneiston kertomissa Osaman viagrakätköissä ja vaimo suojakilpenä –jutuissa minkäänlaista perää, on todettava, että pelon ilmapiiri kukkii taas – onhan se saanut ison annoksen lehtitilaa, ravintoaan. Moon-elokuvalla läpilyöneen Duncan Jonesin uutukainen, scifisukupolven trilleri Source Code, tuleekin ulos harvinaisen tulikuumaan aikaan sillä se sysää terrorismin uuden aallon keskelle Chicagoa. Luvassa on räjähdyksiä, jopa äkkijyrkkiä käänteitä ja looppimainen rakenne, josta tulee mieleen mm. elokuva nimeltä Perhosvaikutus.
Source Code, joka mitä ilmeisimmin tulee saamaan vielä Lähdekoodi-käännöksensä, alkaa vakuuttavasti. Kamera syöksähtelee Chicagon yllä ja seuraa elokuvan keskeiseksi tapahtumapaikaksi osoittautuvaa junaa. Musiikki taustalla on kuin vuosikymmenten takaisten trillerien tunnarien yhteensulauma – tuosta dramaattisesta musiikillisesta herkkuannoksesta vastaa muuten jäppinen nimeltä Chris Bacon.
Seuraavaksi ollaankin junassa ja kovasti profiiliaan nostaneen Jake Gyllenhaalin tulkkaama ilmavoimasolttu Stevens huomaa heräävänsä väärässä kehossa; hän on historian opettajan kropassa matkalla Chicagoon, vierellään viehättävä Christina (Monaghan). Kaiken lisäksi, ei tässä paljastettavasta syystä, hänen on suoritettava terrorisminvastainen tehtävä.
Source Coden lähtökohta ei ole ehkä mediaseksikkäin; liian nörtti ja friikki jättiyleisölle, rakenteeltaan toisaalta suurelokuvan mahtipontisuutta tavoitteleva, hetkittäin jenkkiläiseen patriotismiin sortuva, mikä voi taasen säikäyttää marginaalikaman diggailijat kauemmas. Onkin Jonesin onni, että hänen Kuu-visiittinsä takaa maineen, jolla Source Code saanee katsojansa. Ansaitut. Totuus on nimittäin se, että kyseessä on nerokas ja kaunis elokuva.
Alkuun tuntui hieman epäilyttävältä, että jo nimen spoilaaman science fiction -käänteen varaan rakentuisi trilleri rakkaustarinalla ja lievähköllä moraalisaarnalla. Itse asiassa elokuva kuitenkin tulee liikkuneeksi samoissa tunnelmissa kuin vaikkapa menestyssarja Lost (elokuvassa jopa kysellään Sattuman ja Kohtalon perään), scifiin luottanut suureepos Inception (liekö posterissa haettu jopa samoja viboja?) tai jo mainittu Päiväni murmelina –kaavan trilleriväännös Perhosvaikutus. Source Code napsii siis paloja sieltä täältä, mutta muovaa lähdekoodistaan ihan itsenäisesti toimivan, jopa huikean, leffan.
Alun jännärilähtötilanteesta syöksytään useampaan eri tunnetilaan. Rakkauden pariin. Kaaokseen. Surumielisyyteenkin, mutta vain siksi, että elokuva pääsee esittämään pääteesinsä siitä, kuinka jokainen sekunti, minuutti, tunti ja päivä ovat merkityksellisiä, vaikkei ihminen sitä itse aina arjen puristuksessa huomaisi. On hauskaa, että noinkin yksinkertainen asia/totuus on vaatinut ympärilleen kokonaisen action- ja terrorismikerrostuman ennen kuin siitä on kasautunut ehjä aatteensa varaan kohonnut leffakokonaisuus. Ja tuota ehjyyttä korostavat entisestään monet oivat vertauskuvat, nekin simppelejä, kuten vaikkapa elokuvan pääparin heijastus peilipinnalla yhdessä kohtauksessa.
Olen toistanut tätä usein, ja toivon mukaan tulen myös jatkossa toistamaan, mutta usein taidetta, joksi näinkin vahvasti viihteen puolelle kallistuva elokuva lasketaan, mitataan yksinkertaisesti tunnetilojen voimakkuudella. Ei lopulta ole väliä, mikä yksittäinen tekijä tuon tunteen aiheuttaa, vaan siinä, kuinka voimakkaasti kokonaisuus tunnetta luo. Source Code näyttää yhdessä vaiheessa, ehkä noin tunnin tienoilla, osoittautuvan tyhjäksi arvaksi, mutta sitten se tekeekin temput, palaa raiteilleen, lyö vasten kasvoja, ja jättää oudon tyhjän, mutta hyvän, tunteen pitkäksi aikaa. Sellainen puhdistava tunne on aika hyvä saavutus elokuvalta. Veikkaan siis, että ohjaaja Jonesilla on edessään komea ura elokuvan parissa. Tosin mistäpä sitä tietää, kun tosiaan kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.
