Kaikki sanovat ”I Love You” kuuluu niihin elokuviin, jotka paranevat ajan myötä. Se on Woody Allenin 90-luvun parempia töitä, vaikka kyse onkin leffasta, jossa kertojana toimii narisevan Allenin sijaan teini-ikäinen tyttö (Lyonne) ja jo rainan alkuminuuteilla Edward Norton (!) intoutuu laulamaan lemmitylleen wanhaa musikaalisävelmää. Ihan joka kohtaan Allen ei silti ole sulosäveliä ja steppikuvioita ängennyt. ”Älyttömyyksiä” tekevät ja näkevät vain leffan rakastuneet.
Ohjaajan rustaaman tarinan isoon perheeseen kuuluvat kertoja-Djunan lisäksi tytön korkeasti koulutettu isäpuoli (Alda), hyväntekeväisyyttä harrastava äiti (Hawn), miehiä metsästävät sisarpuolet (Portman, Hoffman ja Barrymore) sekä velipuoli Scott (Haas), joka kannattaa väärää puoluetta äänekkäästi, ja dementoitunut vaari (Cranshaw). Lähes perheenjäseneksi on luokiteltava myös leppoisa Holden (Norton), joka aikoo naida yhden Djunan sisarpuolista, sekä Djunan isä Joe (Allen), joka asuu pääasiassa Pariisissa, mutta käy vähän väliä ex-vaimonsa pakeilla valittelemassa ongelmiaan. Henkilögalleriaan lukeutuvat myös juuri vankilasta vapautunut Charles Ferry (Roth), jonka Djunan äiti ottaa hoiviinsa, sekä lenkkeilyä, psykiatrikäyntejä ja Tintorettoja harrastava Von (Roberts). Väkeä on siis runsaasti ja iso osa leffasta kuluukin tyyppien esittelyyn. Homma hoidetaan kuitenkin sen verran mallikkaasti, ettei katsojaa ala tympiä.
Filkan teema on, kuten nimestäkin voi päätellä, rakkaus. Sitä Allen viipaloi ihanan ironisesti, mutta silti lempeästi. Lopputulos on onnistuneempi kuin useimmissa romanttisissa komedioissa. Laulu- ja tanssielokuvana KSILY on Moulin Rouge!:a tavanomaisempi, eikä niin sokerinen. Komediana se taas on sopivan sofistikoitunut, muttei mikään kuoliaaksinaurattaja.
Kuten tunnettua, musikaalien tekeminen ei ole helppoa. Yksi kaameimmista 90-luvun esimerkeistä on Turhaa lemmen touhua, jossa epäpätevyys näkyi ja kuului selkeämmin kuin King Kong talon katolla. Tässäkään elokuvassa eivät ammattilaislaulajat esiinny pääosassa. Silti suoritukset yllättävät. Hitusen rosoiset esitykset esim. Nortonilta ja (jopa) Allenilta itseltään sopivat leffan tyyliin. Tim Roth, tuo nilkkiroolien ikitulkki, pysyy nuotissa mainiosti ja Goldie Hawn, joka onnistuu kerrankin myös muuten roolityössään, on varsinainen hunajakurkku. Ainut, jonka lauluääntä leffassa ei kuulla, on Drew Barrymore. Hänen laulunsa tulkitsee Olivia Hayman. Tämä lieni siedettävämpi ratkaisu?
