Kansainvälinen “toiminnan mies” ja supertähti El Superbeasto (äänenä Tom Papa) kuvaa juuri viimeisintä mestariteostaan; pornoelokuvaa, jossa hän itse näyttelee pääosan italialaisena kokkina, joka pyörittelee naikkosia herkullisessa kastikkeessa ja juustoraasteessa ennen itse aktiin siirtymistä. Mutta mitä kummaa? Beaston epäonneksi molemmat elokuvan pääosanesittäjistä muuttuvat kesken kuvausten myyttisiksi olennoiksi; toinen ihmissudeksi ja toinen meduusaksi! Ei hätää, sillä muskelipitoinen sankarimme nopeasti repii moiset otukset kappaleiksi veren roiskuessa pitkin lavasteita. Tämä käynnistää pitkän ja monimutkaisen tapahtumaketjun, jossa nähdään mm. naisia ryöväävä älykkögorilla, lukionörtti joka tahtoo olla Saatana, natsizombeja jotka palvovat purkissa olevaa Hitlerin päätä, ja tietysti paljon tissejä ja väkivaltaa.
Rob Zombieta ajatellessa tulee yleensä viimeisenä mieleen sarjakuvat tai piirretyt, mutta mies on niidenkin saralla nytemmin kunnostautunut. Ilmeisesti The Haunted World of El Superbeasto perustuu nimenomaan Zombien luomaan sarjakuvaan, joka ilmestyi joskus jossakin indielehdessä parin tarinan verran. Siksi onkin varsin vaikuttavaa, että hän on onnistunut saamaan ääninäyttelijöiksi tähän sovitukseen tunnettuja Hollywood-nimiä. Yllättävämpää tosin on, millaiseen käyttöön Rob-poju on laittanut nämä useita taitoja omaavat näyttelijät. Haunted on animaationa kuin John Watersin ja Herschell Gordon-Lewisin vuodattama perversio, joka viihdyttää katsojaansa juuri silmittömällä väkivallalla, häpeilemättömällä huumorilla ja hentaita lähentelevällä pornografialla – Ja niin absurdilta kuin se tuntuukin, tämä kaikki näytetään niin harmittomasti ettei se ikinä tunnu häiritsevältä. Vaikka itse olenkin kovin etevä kestämään elokuvaväkivaltaa oli se sitten todellista tai animoitua, itse ainakin hieman hätkähtäisin jos katsomassani filmissä näytettäisiin natsizombeja joiden suolia revitään ulos ja joita kirjaimellisesti potkitaan keskeltä kahtia. Tässä asiassa El Superbeaston animointityyli tulee erittäin keskeiseksi asiaksi. Se muistuttaa hyvin läheisesti muinaisten Hanna Barbera-animaatioiden (mm. Jetsonit, Kiviset ja Soraset) tyyliä, joka näyttää ajattomalta ja yllättäen tämä leffa todistaa sen olevan kauttaaltaan viattomin animointityyli, sillä se onnistuu sanitisoimaan väkivaltaiset ja pornografiset tapahtumat saumattomasti osaksi elokuvan sisältöä sen sijaan, että ne pomppaisivat erittäin graafisina kohtauksina esille. Jokainen goreilukohtaus on juuri sitä itseään, mutta animointi tekee siitä harmitonta katsojan silmässä, joka on oikeastaan erinomainen tapa toteuttaa tällainen elokuva, sillä se antaa katsojalle juuri oikean mahdollisuuden tutustua tarkemmin elokuvan muuhun sisältöön.
Se muu sisältö onkin sitten ratkiriemukasta. Ääninäyttelijät osaavat hommansa lähestulkoon täydellisesti. Paul Giamattin pääpahisrooli on yllättävän hyvin muuhun sisältöön sopiva, sillä etukäteen pelkäsin että näinkin erinomainen näyttelijä ponnahtaisi elokuvan sisällöstä kuin piikki ruohikosta, mutta näin ei käy. Muut ääninäyttelijät ja etenkin pääroolissa oleva Tom Papa tukevat kokonaisuutta täydellisesti, tavoittaen animaation kliseiset ääninäyttelijät äänensävyssä ja lisäten siihen oman versionsa kyseisestä äänestä. Niin outoa kuin se onkin, Zombie itse osaa luoda komediaa niin exploitaatiogenreen vasta tutustuneille kuin kouriintuneimmille gorehoundeille, ja hänen rakkautensa erinäisiä exploitaatiogenrejä kohtaan suorastaan huokuu läpi Superbeaston dialogista ja visuaalisesta annista. Esimerkkinä tästä voidaan vaikka mainita useasti elokuvassa ilmaantuva baari, jota kansoittavat kulttihahmot Kärpäsestä Jack Torranceen. Kyseinen paikka tuntuu myös yleiseltä olemukseltaan tietynlaiselta Star Wars-viittaukselta erinäisine visuaalisesti kiehtovine henkilöhahmoineen ja jatkuvalla oudolla musiikilla. Kun musiikki nyt tuli puheeksi, pitänee mainita Superbeastossa olevat taatusti kulttikamaksi muodostuvat musikaalikohtaukset. Kuten Disneyn animaatioissa konsanaan, tässäkin maailmassa hahmot puhkeavat välillä lauluun tai eritoten leffaa varten sävelletty tilanteeseen sopiva kappale alkaa soimaan, esimerkiksi alkupuolella Superbeaston sisko Suzi X (äänenä Sheri Moon Zombie) pakenee verenhimoisia moottoripyöräileviä zombinatseja luotettavalla ajokiksi muuttuvalla robotillaan Murraylla (äänenä Brian Posehn), taustalla pauhaa laulu joka selittää tapahtumia 50-luvun surflaulujen äänimaailmalla.
“Zombie nazis fucking with my day now, here they come, time to put on lipstick.”
Tämä vain lisää elokuvan erittäin viihdyttävää huumoriarvoa entisestään. Superbeasto sisältää myös erinomaista dialogia, joka ammentaa vitsejään pöpuläärikulttuurista ja maailmanmenosta sekä itse animaatioelokuvan teosta. Näemme mm. elokuvan hahmojen mukaan leffan tehneet laiskat käsikirjoittajat nörtteilemässä pirrustuspöytiensä ääressä. Tällaista yleistä elokuvan tapahtumia pilkkaavaa huumoria on muutenkin huomattavissa etenkin edellämainittujen laulujen sanoituksissa. Ikävä kyllä kokonaisuutena Superbeasto on 77 minuutin kestostaan huolimatta yksinkertaisesti liian pitkä. Tuntuu että sitä olisi voitu lyhentää vielä kymmenellä minuutilla vaikkapa leikkaamalla pois kliseinen vangitsemisepisodi täysin ja täten tehty elokuvasta vielä parempi.
Täten en voi antaa sille viittä tähteä, sillä vaikka Superbeasto ei ikinä pääse pitkästyttämään, ovat vitsit loppupuolella hieman vähissä jolloin kuvioihin tulee pitkälti visuaalisia väkivalta tai seksigageja, jotka erottuvat muuten kovinkin nerokkaasti luodusta ja ovelasta sisällöstä kuin peräpukama liito-oravan pyllyssä. Rob Zombien animaatiodebyyttiä ei silti kannata jättää katsomatta, sillä on se tätä pikkuvikaa lukuunottamatta kaikinpuolin erinomainen kunnianosoitus muinaisille animaatioille ja menneiden vuosien eksploitaatioklassikkojen järisyttävän typerille tarinoille.
