Oscar Z. Acosta, Karl Lazlo ja lopulta Dr. Gonzo oli, tai saattaa olla vieläkin, koska sen asian suhteenhan ei koskaan saatu lopullista varmuutta, Hunter S. Thompsonin mukaan ainutlaatuinen ihminen. Hän tuli tunnetuksi Yhdysvaltain runsaslukuisen meksikaaniväestön kiihkeänä puolustajana, mikä ei aiheena itsestään kouraise eurooppalaisia syvältä sisimmästä. Tietenkin, monet meistä näkevät hänet beniciodeltoromaisena, hieman tukevampana heppuna, joka huumehöyryissään uhittelee kuin Ison Talon Antti tuhopoltoilla ja murhilla, mutta vaikuttaa varsin joviaalilta miekkoselta, vaikket uskaltaisikaan jäädä aseistautumatta yksin samaan huoneeseen kuin hän. Where the Buffalo Roam perustuu Thompsonin muistokirjoitukseen Acostasta, mikä julkaistiin 1977 Rolling Stone – lehdessä, mutta pomppii huolettomasti journalistiikan tohtorin muunkin tuotannon päällä.
Kun aloittaa leffan katsomisen ja muistaa elävästi Johnny Deppin räjähtävän roolisuorituksen räikeään paitaan ja hupsuihin aurinkolaseihin verhottuna, ei tarvitse olla ruudinkeksijä tietääkseen, että Bill Murraylla tulee olemaan raskas taakka kannettavanaan. Miten ylittää Deppin roolisuoritus tai miten ylipäänsä roikkua tuon vainoharhaisen piripään paidanhelmoissa? Onnekseen mies oli viettänyt huomattavan määrän aikaa Thompsonin seurassa roolia varten, joten mikäli Deppin suoritusta pitää viimeistä vetoa myöten erinomaisen onnistuneena potrettina Hunter S. Thompsonista niin on sanottava, että Murray pääsee lähelle. Jokainen sana tai ele tai pilke silmäkulmassa on kuin hienostunut alkupala lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin julkaistulle Pelolle ja Inholle. Vastaavasti Peter Boylesta, jonka nimi tulee muuten alkuteksteissä ensimmäisenä, ei voi sanoa samaa. Ehkä odotin enemmän alkoholipitoisiin virvokkeisiin upotettuja liskojen öitä, mutta selvää on, että Boylen roolisuoritus on naurettavan vaisu Benicio Del Toroon verrattuna.
Naurettavan vaisua on myös ohjaus verrattuna Terry Gilliamin hyvien trippien, huonojen trippien ja krapuloiden kyllästämään suureen tajunnanvirtaan. Tehdessään jotain mielekästä ihminen kokee tunteen, jota psykologiassa kutsutaan flow – ilmiöksi. Aika kuluu kuin varkain, sillä olet niin uppoutunut siihen mihin ikinä oletkaan uppoutunut ja mikäli et kokenut tätä Pelon ja Inhon aikana, niin varaa aika lääkärille, sillä et ole normaali. Where the Buffalo Roam puolestaan on niin karkean töksähtelevästi leikattu, niin hyppivästi koottu sillisalaatti vailla mitään suurempaa suuntaa, että kelloa tulee vilkuiltua pakostakin. Jos Thompsonin kaltaista, helvetin omituista ja kiehtovaa ihmistä yrittää sijoittaa kaiken sen tavanomaisuuden keskelle, niin on siinä mindfuckia kerrakseen, eikä edes termin hyvässä mielessä. Ja vaikka filkalla on kieltämättä muutamat hyvät hetkensä, ei se pysty luomaan samanlaista, äärimmäisen kiehtovaa omituisten otusten illuusiota kuten Pelko ja Inho.
Jos Where the buffalo roamista kuitenkin kaivaa väkisin esille jotain myönteistä – Murrayn lisäksi – niin kai tätä voisi pitää eräänlaisena jokamiehen informaatiopakettina Thompsonista ja Acostasta. Enimmäkseen Thompsonista, jonka jenkkifutisfanitus menee reilusti yli hilseen, mutta lopussa päästään sentään vuoden 1972 presidentinvaaleihin. Thompson tunnettiin syvästä inhostaan Richard M. Nixonia kohtaan ja vessaan sijoittuva, upea kohtaus, jossa nämä kaksi käyvät pikaisen keskustelun, kirkastaa asiaa hieman tietämättömille.
