1700-luvun Bavarialaisessa pikkukaupungissa Kaakkois-Saksassa kuolee mies. Mies oli aikoinaan kaupungin vastaava lasinpuhallusmestari ja vei mukanaan hautaansa salaisuutensa kaupungin hyvin tunnetusta ‘rubiinilasista’. Tämän ainutlaatuisen lasin valmistus oli kaupunkilaisten muutoin tyhjän elämän keskipiste ja ainut elinkeino, joka nyt loistaessaan poissaolollaan ajaa ihmiset hyvinkin Herzogilaiseen hulluuteen ja epäjärjestykseen. Siinä sivussa Herzog muistaa toki myös kuvata päivänkakkaroita ja niiden herttaista sopusointua ympäröivän autuuden kanssa, ahh.
Vuorilta saapuu kaupunkiin salaperäinen mies joka alkaa heti saavuttuaan profetoida erilaisia näkyjään transsinomaisessa tilassa olevalle väestölle. Herzogin vallankumouksellinen ratkaisu luodessaan elokuvansa hypnoottista tunnelmaa, oli kirjaimellisesti hypnoosi. Kaikki pääosan esittäjät lukuun ottamatta Bierbichleriä ja muutamaa avustajaa hypnotisoitiin kuvausten ajaksi ja suurin osa elokuvan dialogista onkin hypnoosinalaisten näyttelijöiden vilkasta tajunnanvirtaa.
Herzogin elokuvista Lasisydän on kenties Fata Morganan ohella vähiten “perinteiseen” juonenkuljetukseen nojaava elokuva, jos näin voi sanoa. Pläjäys suorastaan huokuu näyttelijöistään hehkuvaa epätietoisuutta. Herzog korostaa menneisyyteensä jämähtäneen väestön kapeakatseisuutta ja yksinkertaista maailmankuvaa, käyttäen hyödykseen juuri bravuurinomaisia ja lähes dokumentaarisia otoksiaan elämästä ja sen ainaisesta arvaamattomuudesta.
Elokuva sisältää myös mahdollisesti Herzogin upeimmat luontokuvat aina merisistä kalliovuorista utuisiin rantaidylleihin jotka puhuvat aivan omaa kieltään ja joiden vaikutusta Herzogin hovisäveltäjä Popol Vuhin luomat tunnelmalliset musiikit vahvistavat entisestään. Lopun tyylikäs maalailu vuorista, niiden ympärillä liitelevistä sankoista lintuparvista ja uutta maailmaa tuntemattomalta mereltä etsivistä ihmisistä on yksi Herzogin uran vaikuttavimpia yksittäisiä hetkiä, niin teknisesti kuin teemallisestikin. Elokuvasta ei paista aivan samanlainen suuruudenhulluus ja kunnianhimo kuin vaikkapa Aguirresta tai Fitzcarraldosta, mutta on se projektina silti vaikuttava.
Lasisydäntä katsoessa voi yrittää keskittyä elokuvan hienovaraisiin tulkinnanvaraisuuksiin tai sitten sitä voi yksinkertaisesti katsoa vain mukavana ja helvetin hyvännäköisenä trippinä joka saanee katsojansa mielentilasta riippuen joko kauhistumaan, äimistymään tai hajoamaan nauramaan kaiken täydelliselle mielettömyydelle. Miten tahansa elokuvaan suhtautuukin, on Lasisydän jokaisella katselukerralla yhtä nautinnollisen hämmentävä ja euforinen katselukokemus, kuin se oli ensimmäisellä katselukerrallakin.
