Quentin Tarantino iski nimensä kiveen elokuvamaailmassa hulvattoman ja näppärän rikosleffansa Pulp Fiction avulla. Leffa oli melkein kaikkea, mitä elokuvaystävä saattoi toivoa, ja sitä on tietyissä piireissä kehuttu jopa 90-luvun parhaaksikin elokuvaksi. Itsekin rakastuin elokuvaan, ja myöhemmin seuraavan Jackie Brownin jälkeen en enää epäillyt Tarantinon lahjakkuutta briljanttien elokuvien luomisessa. Eräänä päivänä, eräs kaverini mainitsi erään halvalla tehdyn leffan josta hän ei erityisemmin pitänyt; kummallinen tarina pikkurikollisista, ketkä selvittelevät päin helvettiä mennyttä timanttiryöstöä likaisessa varastotalossa. Ja joku jätkä nimeltä Tarantino oli ohjannut sen. Seuraavana päivänä olin katsonut Reservoir Dogsin jo kahdesti läpi.
Jo leffan alku on herkullinen, joskin hieman väärään suuntaan johdatteleva; joukko mustiin pukuihin pukeutuneita miehiä istuvat kahvilan pöydän äärellä keskustelemassa elämän suurista kysymyksistä, kuten Madonnan ”Like A Virgin”-biisin oikeaa merkitystä. Kun hommaa kuuntelee ja seuraa, ei uskoisi että kyseessä olisi rikosleffa; miehet puhuvat kuin intellektuellit amerikkalaisten tarjoilijoiden yhteiskunnallisesta asemasta ja ravintolatippien hyötypuolista. Tarantinon kirjoittamat dialogit eivät ole kuitenkaan yliampuvia, vaan ne sopivat täydellisesti näyttelijöiden suihin, ja katsoja tuntee seuraavansa tapahtumaa enemmänkin ikkunan kuin televisioruudun läpi. Pitkän keskustelujakson jälkeen, George Bakerin hilpeä ”Little Green Bag”-biisi lähtee pyörimään, ja sitten päästäänkin jo kunnolla asian ytimeen, eli timanttiryöstöön ja sen seurauksiin. Let’s go to work.
Tarinasta tai juonenkulusta on vaikea sen ihmeemmin lähteä selitelemään spoilaamatta kohtauksia, joten ei tehdä sitä sitten. Mutta leffan tarinankerronnan tyylistä voi tehdä pari huomautusta. Tarantino ei tyydy kertomaan tapahtumia tavanomaisessa kronologisessa järjestyksessä, jolloin katsoja olisi täysin varma, milloin mikäkin asia leffassa tapahtuu. Reservoir Dogsissa sen sijaan hypitään ajankohdasta toiseen sen kummemmin selittelemättä. Kuvakulmatkin siirtyilevät ripeään tahtiin, koska Tarantino on ilmeisesti halunnut valottaa monen tarinan henkilön näkökulmaa ja taustaa, luoden tarinaan äärimmäisen mielenkiintoisia ulottovuuksia, jotka eivät välttämättä heti ensimmäisellä katselukerralla aukea katsojalle. Esimerkkinä voisi sanoa, että juoni siirtyy hyvin usein timanttiryöstön jälkeisistä tapahtumista sitä edeltäviin tapahtumiin, ja sitten takaisin. Kuulostaako sekavalta? Sitä se onkin, mutta sitä seuraa kuitenkin suurella ihastuksella. Reservoir Dogsin budjetti ei ollut päätä huimaavaa (yhtä pääosaa esittävä Harvey Keitel joutui rahoittamaan osan leffasta, ja puvutkin taisivat olla näyttelijöiden omia), mutta eihän sitä hitto vie huomaa! Tarantino on onnistunut hyödyntämään kameraa niin näppärästi, että elokuva vaikutttaa visuaaliselta osaltaan hyvinkin komealta ja dynaamiselta. Erityisesti Steve Buscemin pakojuoksu poliiseilta on omasta mielestäni yksi vaikuttavimpia toimintakohtauksia ikinä. Vaikka elokuva olikin pienellä rahalla tehty, se on täysin verrattavissa mihin tahansa muuhun rikosleffaan.
Reservoir Dogsista ei voi kirjoittaa arvostelua mainitsematta loistavaa näyttelijäkaartia, josta moni mies omasta mielestäni tekee kyseisessä elokuvassa elämänsä työn. Harvey Keitelin tulkitsema Mr. White on ’oikeamielinen’ konkaririkollinen, lojaali ja tästä porukasta se ystävällisin. Steve Buscemin Mr. Pink on ylivoimaisesti hauskin hahmo; ärsyttävä sätkynukke, joka aina ajattelee omia etujaan ja usein valittelee suurella suulla kun muut munailevat. Michael Madsenin Mr. Blonde on hiljainen ja cool rasvaletti, jonka kuoren alla kuitenkin piilee sadistinen psykomurhaaja. Mainion Tim Rothin Mr. Orange on kokematon aloittelija, jonka elkeistä huomaa selkeää epävarmuutta. Vielä mainittakoon miesten kovispomo Joe (edesmennyt Lawrence Tierney) ja hänen vihainen ja suulas poika ’Nice Guy’ Eddie (Chris Penn). Huomautetaan vielä, että hauska Mr. Brown (Tarantino) vilahtaa parissa hyvässä kohtauksessa. Jos allekirjoittaneelta kysytään, kaikki edellä mainitut miehet olisivat ansainneet Oscarin suorituksestaan. Suut käyvät kuin konekiväärit, ja ruuminelkeet ovat kuin oikeiden gangstereiden konsanaan. Tarantino päätti kuitenkin luoda rikollisista oikeita ihmisiä kylmäveristen tappajien sijaan, joten katsojan sympatiat menevät pahiksille ja inhot poliiseille. Poliisien asema leffassa onkin hieman alentava, esimerkkidialogina:
”Tagged a couple of cops. Did you kill anybody?”
”A few cops.”
“No real people?“
“Uh-uh, just cops.“
Yhteenvetona ei voi sanoa muuta, kuin että Reservoir Dogs oli nautittava ja täydellinen pätkä alusta loppuun saakka. Pienenä yllätyksenä voi sanoa, että sitä kuuluisaa timanttiryöstöä ei lopulta näytetty ollekaan, mutta leffan katsottua huomaa, ettei sitä tarvittukaan. Jokainen kohtaus on viilattu viimeistä myöten täydellisyyttä hipovaksi (tarkempi katsoja saattaa bongata pari pikkuriikkistä mokaa joissakin kohtauksissa, mutta ne nyt tyhmäkin antaa anteeksi), ja leffaa säestää loistava ja omaperäinen musiikki, joka on ollut yksi erityispiirre kaikissa Tarantinon elokuvissa. Eritoten lopputekstin “Coconut”-laulu jää pyörimään päähän, varsinkin upean loppukohtauksen ansiosta. Elokuvan ystävät muistelevat myös lämmöllä Steven Wrightin esittämää K-Billyn radioshowta, jonka dialogin Tarantino oli kirjoittanut.
Vielä lopuksi pieni maininta elokuvan ‘aikuisesta’ sisällöstä; k-18 on mielestäni varsin oikeutettu. Väkivaltakohtaukset olivat Reservoir Dogsissa yllättävän niukkoja ja lyhyitä, mutta siitä huolimatta ne olivat hyvin tehokkaasti kuvattu; erityisesti se legendaarinen Michael Madsenin korvakohtaus (yksityiskohdista ei sen enempää). Ja tietenkin f-sanaa kylvätään kuin viimeistä päivää, mutta eiväthän rikoliset olekaan ottaneet oppia Englannin kuninkaallisten puhetyylistä. No ehkä tämän voisi vielä antaa mennä 15-vuotiaille, mutta pienellä varauksella vaan.
nimimerkki: SpaceCadet1
