Perhekomedia: väkevä yhdyssana. Kääntele sitä miten lystäät, perhekomediaksi tai komediaksi perheestä, se herättää joka tapauksessa tunteita. Telkkaria tapittaville sana ”perhekomedia” luo vahvaa mielikuvaa amerikkalaistyylisistä elokuvista ja TV-sarjoista, kuten vaikkapa ”Pulmusista” ja ”Simpsoneista”. Eikä siinä siis mitään. Kuten viihdemaailmasta voi päätellä, hassut mutta samaistuttavat perheet uppoavat katsojille sen verran mainiosti, että perhekomedioille on aina tarjontaa. Sana ”perhe” tuo useimmille mieleen arjen, tuttuuden ja lämmön, sana ”komedia” puolestaan jotain, jolle toivottavasti saa nauraa. Kun kaksi mahtavaa sanaa yhdistää, voiko lopputulos mennä pieleen? Kuka tietää. Perhekomedioilla on aikansa ja paikkansa, mutta vuosikymmenten suosio ja lukuisat erilaiset toteutukset ja variaatiot vaativat uudemmilta tulokkailta tietynlaista freesiyttä, jotta ne voivat seistä kunniakkaasti perhekomedioiden kaanonissa. Näin ollen Bill Burrin ja Michael Pricen Netflix-sarja ”F is for Family”, suomennettuna ”P niin kuin Perhe”, pääsee syyniin.
Ensisilmäyksellä ”F is for Family” toteuttaa perinteistä amerikkalaista tilannekomediaa, jossa pääosassa seikkailee nimensä mukaisesti keskiluokkainen perhe. Hiukan omaperäisempää on sijoittaa vuoden 2015 animaatiosarja vuoden 1974 Pennsylvaniaan ja samaan syssyyn totean mukavaksi myös sen, että sarja on suunnattu vanhemmalle katsojakunnalle. Kuusijaksoinen animaatiosarja tarkkailee siis Murphy-nimisen perheen arkea. Eniten ruutuaikaa saa perheenpää Frank (äänenä Bill Burr, toinen sarjan luojista), joka työskentelee lentoasemalla. Frank on äreä keski-ikäinen mies, jonka stressaavaan arkeen tuo lohtua (parhaitten TV-ohjelmien tapaan) suosittu TV-show, jossa 70-lukuinen tosimies Colt Luger heiluttelee revolveriaan kuin mikäkin Bond. Frankilla on kelpo vaimo, Sue (Laura Dern). Sue koettaa olla niin kunnollinen kotirouva kuin suinkin on mahdollista, mutta haaveilee salaa muustakin kuin naisten töistä. Surun täyttämästä pariskunnasta syntyy vain yhtä murheenkyllästämiä lapsia: 14-vuotias Kevin (Justin Long) kärsii teini-iästä, pikkuveli Billy (Haley Reinhart) pelkää mm. korstomaista kiusaajapoikaa ja pikkusisko Maureen (Debi Derryberry) toivoisi kai elävänsä modernimmassa ja feministisemmässä yhteiskunnassa. Eli luvassa on asiaankuuluvaa skismaa kuuden jakson ajaksi.
”F is for Familyn” konsepti ei kuulosta siltä, että pyörää oltaisiin keksitty uudestaan, mutta silti jo ensimmäisestä jaksosta alkaen sarja onnistuu vakuuttamaan tietyillä ominaisuuksillaan. Ensinnäkin tuo 70-lukuinen miljöö passaa ainakin minulle. Animointityyli on kuivakkaan räikeine väreineen ja yksityiskohtineen pirtsakka, ironinen ja retrohenkinen. Oikeastaan samaa voisi sanoa sarjan asennemaailmasta ja saundeista, jotka sulautuvat kokonaisuuteen kivasti. Toiseksi, koska perhekomedioden kirjo on niin laaja, sarjan päähenkilöiden olisi menestyksensä takia parasta tuntua tarpeeksi mielenkiintoisilta, jotta katsoja mieltäisi sarjan edes jotenkin mielekkääksi. ”F is for Familyn” onneksi sen pääjengi on ihan mukiinmenevä. Murphyt eivät yritä häikäistä jonkinlaisella uudella ja radikaalilla vaan toilailevat perinteisemmän komediakaavan mukaan. Nämä ovat juuri sitä, mitä voisi odottaa: säröinen ja ongelmallinen ihmislauma, jonka jäsenet vihaavat ja rakastavat toisiaan. Jottei sarja tuntuisi sellaiselta liian moneen kertaan nähdyltä, sen sivuhahmot ovat mielenkiintoisempia ja jännempiä persoonallisuuksia, kuten esimerkiksi Murphyen naapurit. Vaikka tietynlaista satiiria aistii pääperheestäkin, satiiri ja huumori puree maittavammin sivuhahmojen kautta.
Perhekeskeisissä tilannekomedioissa huomion keskipisteenä keimaileva perhe on tärkeä, mutta tätä tärkeämpi on huumori, joka todella ratkaisee sen, onko sarja katsomisen arvoinen. Tällä saralla ”F is for Family” juoksee kolmannelle pesälle…tai miksei suoraan kotipesälle. Sarjan mustanpuoleinen huumori on se oma värinsä perhekomedioiden paletissa. Toisin kuin vaikkapa esimerkiksi ”Simpsoneissa” ja ”Family Guyssa”, ”F is for Familyn” perhe on karrikoiduista piirteistään huolimatta pyritty alusta alkaen pitämään suhteellisen realistisena. Isä-Frank ja äiti-Sue henkivät 70-luvun ajatusmaailmaa vinosti hymyillen, mutta täyspäisesti. Motiiveille ja teoille löytyy inhimillisiä syitä. Sarjan rauhallisesti etenevä pääjuoni käänteineen ja koukeroineen on loppujen lopuksi suorastaan ikävän realistinen. Siispä perusteettomia happyendingejä on turhaa odottaa. Sarjan huumori ammentaa inspiraationsa arkisista tilanteista, mutta omaa laajan repertuaarin: sarkasmista kiidetään ronskeiksi, ronskiuksista vajotaan surumielisyyksiin. Jyrkistä huumorivaihteluista huolimatta ”F is for Family” ei ehkä naurata ihan ääneen asti, mutta sen kyky luoda pientä ja kieroa hymynpoikasta ansaitsee tämän oman kappaleensa, jolle voin kehua sitä. Rajansa tietävä, tylyhkö mutta lämmin sekä paikoin nokkela huumori on vaan jotain sellaista, jolle on helppo nyökytellä monien överiperhekomedioiden jälkeen.
Yllättäen arvostettavinta ”F is for Familyssä” on sen ydin, joka ulottaa syvemmälle kuin ihan ensimmäiseksi arvaisi. Tulkitsin stoorin kertomukseksi siitä, kuinka vaikeita ja samalla naurettavia yhteiskunnan sanelemat ja ajan myötä muuttuvat roolit ovat. Sarjan henkilöt eivät kenties täysin tietoisesti tiedä tavoittelevansa kuvaa ”normaalista”, mutta ponnistelevat sitä kohti niin hyvin kuin pystyvät. Murphyn Frank kokee velvollisuudekseen olla sellainen mies ja isä kuin 70-luvun perusamerikkalaisen miehen pitäisi olla. Kun Frank ei täytä ihailemiaan maneereja, Frank turhautuu. Sama pätee Sueen, josta teema näkyy vielä selvemmin kohtauksessa, jossa Suen pitäisi olla onnellinen toteutettuaan ihannenaisen unelmatyötä mutta puhkeaakin depressiiviseen itkukohtaukseen. Sivuhahmoista naapurin playboy Vic (Sam Rockwell) saa Frankin kateelliseksi koska leppoisa ja pilveä polttava viiksihemmo näyttäisi olevan häntä lähempänä amerikkalaista unelmaa. Frankin työkaverit, kuten pompottelevat pomot, kuvaavat puolestaan ulkonäkönsäkin puolesta niitä stereotypioita, jotka syntyvät ennen kaikkea henkilöidensä olemuksista. Jokainen hahmo on juuri niin stereotyyppinen ja karrikoitu kuin hahmon asema edellyttää ja kiintoisaa näissä onkin juuri se kuinka nämä esiintyvät ikään kuin niin olisi tarkoituskin. ”F is for Familyssä” stereotypiat esitetään totisen huvittuneesti luonnollisina ja tavoiteltuina, mutta myös niiden huonoista puolista annetaan maistiaisia. Eli kaiken pointti tulee tässä kysymyksessä: miksi ihminen yrittää niin kovasti muovautua sellaiseksi, joksi ympäristö hänet tuomitsee – vieläpä kun lopputulos on kaikissa tapauksissa melko hönö?
Harmikseni yllä olevat teemat eivät esiinny sarjan pääteemoina vaan hyrisevät ikään kuin tarinoidensa ja hahmojensa moottoreissa. Pääpaino pysyttelee mukavassa tilannekomediassa, jonka tarkoitus on ennen kaikkea viihdyttää. ”F is for Family” on hyvin laadittu ja tavoitteensa kirkkaasti läpäisevä sarja, joka ei kuitenkaan viitsi olla muuta kuin mutkaton, keskivertoa eheämpi tilannekomedia. Kunnianhimoisemmalla otteella sarja voisi olla se lentäjä, josta Frank haaveilee. Isommalla tarinalla sarja voisi olla kuin se koulunsa loppuun käynyt Sue. Tällaisenaan se on kuin nykyiset Frank ja Sue – tavallaan siis erittäin sopivasti sarjan henkeen sopiva, mutta ehkä kuitenkin toivomisen varaan jättävä.
