Steven Speilbergin ohjaama suuri sotaspektaakkeli ”Saving Private Ryan” toi valkokankaille upeasti toteutetun Normandian maihinnousun. Taistelun raakuus ja hulluus nousi loisteliaalla tyylillä esiin. Paljon muuta hyvää Ryan-elokuvassa ei sitten olekaan, harmi kyllä.
Näyttelijäkaarti on perushyvä, lukuunottamatta Matt Damonia. Tom Hanks sopii ihan hyvin keskeisimmäksi henkilöksi, joka esimerkillisellä otteellaan johtaa pientä etsintäpartiota, jonka tehtävänä on löytää sotamies Ryan ja tuoda hänet pois rintamalinjojen takaa. Tämä kaikki sen takia, jotta poika pääsisi kotiin hänen kolmen veljensä jo kuoltua sodan kourissa. Yhden sotilaan etsimisessä on tietysti mutkia matkassa, eikä surullisilta kaatumisilta vältytä.
Tunnetta, hillittyä sodan halveksuntaa, pelkoa, inhoa ja paatosta elokuvassa on sopivin annoksin, niin kuin sotaleffoissa pitääkin olla – miehistön keskuudessa ilmenee myös pientä kapinaa, joka hieman syventää erikoisen tehtävän kuvaa ja sen järkevyyttä. Tarinana kyseessä on hieman tavallisesta poikkeava, mutta yksityiskohtiin kompasteleva kokonaisuus. Näyttävyyttä ja loistavaa lavastusta on yllin kyllin, mutta esimerkiksi kummun valtaaminen ja saksalaisen vangin klovnimainen käyttäytyminen pudottavat rajusti pisteitä. Sotaelokuvissa yhdenkin kohtauksen tai teeman pieleen meno voi ratkaisevasti vaikuttaa kokonaismielikuvaan, joten Spielberg ei ole osannut loppuun saakka käsitellä herkkää aihetta täysin oikein. Amerikkalainen ylpeys ja tietynlainen kliinisyys tiivistyy ironisella tavalla, kun etsijät vihdoin löytävät Ryanin, jota esittää kömpelö ja säihkyvähampainen Matt Damon.
Pariin otteeseen ”Saving Private Ryan” tuntuu pitkästyttävältä, ja varsinkin lopussa Spielberg ryssii pahemman kerran. Tietyllä tavalla patrioottisuus, mission loppuunvieminen, kunnioitus, kiittäminen ja mahtipontisuus sopii tällaisen sotaelokuvan luonteeseen, mutta rajansa kaikella: monen asian olisi voinut toteuttaa tyylikkäämmin ja hieman erilaisemmin kuin sillä perinteisellä Hollywood-tyylillä, jossa USA:n lippu liehuu pitkän yksinpuhelun jälkeen.
Näyttävyydeltään ja taistelukohtauksiltaan ”Saving Private Ryan” on hyvä sotaelokuva, mutta muutoin se ei jätä katsojalle samanlaista mielikuvaa kuin muut oikein hyvät sotaelokuvat. Samana vuonna valmistunut ”The Thin Red Line” jäi hieman harmittavasti Ryanin mahtipontisuuden jalkoihin, mutta on vertailun vuoksi paljon parempi jättäen katsojaan syvemmät jäljet.
