Mona Lisa Smile on elokuva, jossa ainakin Julia Robertsin hymy pääsee oikeuksiinsa. Vaikka hän ei teekään uransa parasta roolisuoritusta, hän kantaa suorituksellaan elokuvaa eteenpäin ja säilyttää katsojan mielenkiinnon.
Eletään vuotta 1953. Opettaja Katherine Watson (Roberts) on saanut taidehistorian opettajan paikan Wellesleyn tyttökoulusta. Koulussa opiskelee älykkäitä naisia, jotka kykenisivät vaikka mihin valmistuttuaan. Koulun opetustavat kuitenkin valmentavat heitä ajatukseen, että nainen on luotu avioliittoa, ei muuta elämää varten, ja naisen tehtävä ainoa tehtävä on pitää huolta miehestään ja lapsistaan. Watson yrittää saada aikaan muutoksen, saada oppilaansa ymmärtämään, että he voivat toteuttaa omat haaveensa ja olla kunnianhimoisia, vaikka olisivatkin aviossa. Watsonin erilainen ajatusmaailma taistelee pahasti yleistä mielipidettä vastaan, mutta hänen saavuttuaan kouluun oppilaat saavat näkökannan, jota ei ole kirjoista voinut opiskella; he joutuvat pohtimaan uudelleen omia toiveitaan ja tulevaisuuttaan.
Elokuvassa on monia hienoja kohtia, joista jotkut valitettavasti on jätetty hieman vajaiksi ja äkkiloppuisiksi, vaikka niistä olisi saanut paljon enemmän irti. Hienojen kohtien lisäksi mukana on myös niitä heikompia, moni kohtauksista oli ylidramatisoitu ja epärealistisesti suunniteltu. Kokonaisuutena se on kuitenkin mielenkiintoista, paikoin kaunistakin katsottavaa, ja pitää otteessaan yllättävän hyvin koko parituntisen ajan. Näyttelijäkaarti on onnistuneesti valittu, ja jokainen päärooleissa olleista tekee hyvän roolisuorituksen. Mukana on monia nuoria naisnäyttelijöitä, joiden ura on valoisana avautumassa, ja joilla riittää rahkeita vielä moneen.
Ei mikään elämää suurempi leffa. Sen suurinpana heikkouksena on ehkä se, että elokuvan ongelma – naiset alistettuina avioliittoon vapaan elämän sijaan – ei nykypäivän ihmistä niinkään kosketa. Eläytymään pystyy leffan ajan, mutta jälkipuinteihin se ei anna paljon aineksia.
nimimerkki: Black Rider
