Ylämäkeä seuraa tunnetusti alamäki, kuten hyvin tiedetään. Koska professori Henry Jonesin seikkailut alkoivat sangen laadukkaasti elokuvalla ”Kadonneen aarteen metsästäjät” (1981), on täysin oletettavissa että jatko-osa ei tulisi olemaan samaa tasoa – joko elokuva nostaa rimaa entisestään tai sitten jatko-osa notkahtaa keskinkertaisuuden suohon.
Onkin siis valitettavaa, että tällä kertaa eksyttiin sille väärälle polulle. Elokuvan alku on kuitenkin lupaava; hienovaraisesti käynnistyvä, joskin humoristiseksi toiminnaksi äityvä ilta Shanghain ravintolassa on viihdyttävää seurattavaa. Ensimmäiset epäilykset elokuvan ailahtelevasta tasosta tulevat esille kuitenkin pian; Jonesin mukaan juurtuva naikkonen Willie ei nappaa niin terävästi kuin miellyttävää uhoa puhkuva Marion, eikä Indyn samoja repliikkejä pyörittelevä pikkuapurikaan aivan nappiin osu. Tarinan kulku tuntuu etenevän sattumien kautta ja elokuvan keskeinen sisältö tuntuu rakentuvan intialaiseen kylään, jonka kautta matka jatkuu kolkkoon palatsiin. Tässä pisteessä elokuvan tarina, kuten myös viihteellinen taso karkaa lapasesta. Satunnaiset pienet irtovitsit eivät aiheuta muuta kuin hetkellisiä hörähdyksiä, mutta kun elokuva alkaa raakuuksilla ja rituaaleilla, ollaan jo aivan hakoteillä. Mutta elokuva vain kiihtyy kiihtymistään loppuaan kohden, ratsastaen kliseisten, ylitse vuotavien toimintakohtauksien läpi onnelliseen loppuun – totta kai.
Näyttelijäsuoritusten ollessa Fordin suoritusta lukuun ottamatta mitään sanomattomia ja tarinan ollessa todella lattea, ei elokuvasta jää juuri mitään käteen. Noh, matkaa ei ollut muuta kuin ylöspäin. Kolmonen oli jälleen hieno elokuva, muun muassa pelastusenkeli Conneryn siivittämänä.
