Zaida Bergroth, Skavabölen poikien ohjaaja, vaikuttaa haastattelujen ja lyhyen tapaamisen perusteella mukavalta ihmiseltä. Sitä ikävämpi on antaa negatiivista palautetta hänen elokuvastaan. Eihän se toki läpeensä huono ole, kun otetaan vielä huomioon, että Skavabölen pojat on Bergrothin esikoispitkä. Muttah…
Antti Raivion kehuttuun näytelmään pohjaava leffa näyttää ja kuulostaa päällisin puolin kelpo rainalta. Teknisesti elokuva on ammattimaisen näköinen – esimerkiksi valaistus on niin taiten hoidettu, ettei se kiipeile omituisuuksina katsojan silmille. Tanskalaisen leikkaajan työnjälki on sekin hyvää, sillä kummia hyppyjä kuvien välillä ei näy ja siirtymät eri aikakausien välillä ovat luontevia.
Suurin osa elokuvasta on flashbackejä, mutta menneeseen ei mennä kuluneiden efektien siivittämänä tai muulla tavoin kökösti. Panee kuitenkin mietityttämään, olisiko takautumahyppyjen määrää voinut harventaa, sillä nyt joka ikinen muisto lähtee liikkeelle suunnilleen samasta pisteestä poikien kodin ullakolta. Koko leffa tuntuu pysähtyvän joka kerta, kun palataan ullakolle ja ns. nykyhetkeen. Yhdestäkin kerrasta olisi käynyt helposti ilmi, että Skavabölen pojilla on menneisyys, joka mietityttää ja kalvaa erityisesti kahdesta veljeksestä vanhempaa, Rupertia (Tilkanen/Järvenpää). Muutenkin elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan sen voimakkuus kärsii yhtä paljon kuin se kärsisi vastaavasti liiallisesta tiivistämisestä.
Elokuvan parhainta antia ovat sen näyttelijäsuoritukset. Martti Suosalon historia on Jussi-palkinnoilla kruunattu, eikä olisi ihme, jos hänen roolityönsä viinaanmenevänä poikien isänä poikisi yhden pystin lisää. Hän pystyy hahmon yllätyksettömyydestä huolimatta tekemään siitä kiinnostavan. Leea Klemola, jolla on myös taustaa käsikirjoittajana ja ohjaajana, puolestaan auttaa vimmaisella heittäytymisellään luomaan poikien äidistä jotakin vähän tarkempaa kuin ehkä elokuvan käsikirjoitukseen on kirjoitettu.
Klemolan esittämän äidin hahmo jätetään lopulta kuitenkin ikävän mystiseksi, vaikka hänen kohtalonsa Skavabölen Rupertia eniten kalvaakin. Ratkaisua olisi helppo perustella sillä, että pienet pojat eivät voi nähdä aikuisten korkeudella olevia asioita. Mutta perustelu ontuu siltä osin, että elokuva on kuvattu pääasiassa eri perspektiivistä kuin pienten Rupertin ja Evertin (Tommila) tasolta. Vaikka pojat eivät tietäisikään kaikkea, miksi katsoja jätetään erikoiseen välitilaan? Lopussa aikuisten sanat ja teot eivät vaikuta niin katsojaa ravisuttavilta, että niitä olisi edes kannattanut erityisemmin pimittää.
Kerronnan ontuvuudesta huolimatta Skavabölen pojat on esikoisohjaukseksi kohtalaisen hyvä perhekuvaus. Elokuvaa pitävät pinnalla työnsä taitavat näyttelijät, ja tällä kertaa myös pienimmät lapsinäyttelijät yllättävän erittäin positiivisesti luonnikkuudellaan.
