Verrattuna toiseen Matti Ijäksen varhaiseen lastenelokuvaan Muni maailmani, muni, niin Minä, siili ja trumpetti on enemmän ohjaajansa näköinen teos. Visuaalinen ilme on parantunut ja karusta saaristokuvauksesta on saatu aikaan varsin kunnianhimoista jälkeä. Elokuvan esittämät raavaat miehet ovat tunteiltansa kovia työnraatajia, joiden luomaan maailmankuvaan pieni poika ei oikein sovi. Tutulta Ijäkseltähän tuo kuulostaa. Vaikka tämä yleisesti lastenelokuvaksi mielletäänkin, niin paikoin raju kielenkäyttö, yksinäisyyden kolkko kuvaus ja lapsuuskuvauksen katkeruus eivät välttämättä sovi mielikuvaan, joka tulee mieleen “lastenelokuvasta”. Joka tapauksessa Minä, siili ja trumpetti antaa varmasti eniten aikuiskatsojille ja Ijäksen elokuvataiteen ystäville. Hyvän ohjaajan tavoin Ijäksen Matti ei kuitenkaan vedä selkeää rajaa lapsille ja aikuisille suunnatun elokuvan väliin, joten tällä on varmasti annettavaa kaikenikäisille ja -kokoisille television tuijottajille.
Vuoteen 1983 mennessä Ijäs oli selvästi kehittynyt ohjaajana ja ohjasikin tulevina vuosina muistettavimmat teoksensa, joihin lukeutuu Viimeinen keikka ja Painija. Minä, siili ja trumpetti on myös paikoin hieno teos, joka osoittaa Ijäksen osaamisen, mutta ei kuitenkaan nouse missään nimessä mestariteoksen statukseen. Tässä filmissä on paljon samaa kuin ohjaajan vuonna 1999 valmistuneessa Sokkotanssissa, joka kuvasi myös lapsuutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Myös maisemakuvaus tuo mieleen Sokkotanssin mökkikohtaukset ja leffojen päähenkilöistä löytyy paljon samoja piirteitä. Voi olla, että Ijäs on ottanut tähänkin elokuvaan mukaan paljon henkilökohtaista materiaalia omista muistelmistaan.
Dialogi on hyvin ijäsmäistä, ytimekkäitä lyhyitä lauseita. Päähenkilön osan saa nuori Ailu-poika, joka lähtee vastentahtoisesti isän töiden perässä asustelemaan muiden kaivostyöläisten asuttamaan saaristokylään. Ailunkin suuhun Ijäs on kirjoittanut teräviä haistatteluja, jotka kuulostavatkin ihan tekijänsä kirjoittamilta. Elämä on kovaa ja kurjaa, kun parturi ajaa hiukset pois elokuvan “sankarilta”. Ailu ei myöskään löydä ystäviä, jos eksynyttä siiliä tai merestä löytynyttä trumpettia ei lasketa. Nuori Kimmo Lempinen on Ailun roolissa mahtava ja kehua voi myös hänen isäänsä näyttelevää Risto Salmea, tuota jäyhien suomalaismiehien upeaa tulkitsijaa. Sivurooleista voi bongata myös nuoren Timo Torikan ja Ijäksen usein käyttämän Esko Pesosen.
Näyttelijätyö on hyvää ja ohjaaja-Ijäs osa kyllä asiansa. Käsikirjoittaja-Ijäs ei sen sijaan tee parasta mahdollista työtänsä. Tarina antaa paljon pohdiskeltavaa lapsen kokemusmaailmasta, yksinäisyyden tunteesta ja isän merkityksestä. Timo Miikkulaisen ja Pauli Sipiläisen upea kuvaustyö käyttää saaristomaisemia hienosti hyväkseen ja karusta seudusta saadaan sopiva näyttämö yksinäisen pojan mielikuvituksellisille seikkailulle. Kerronta polkee välillä kuitenkin ikävästi tyhjää ja yksinäisyyden tunteen lisäksi välittyy aika ajoin pienoinen tylsyydenkin tunne. Minä, siili ja trumpetti on nostalginen tunnelmapala, jonka tarina ei lähde kunnolla lentämään. Loppukohtauskin jättää kylmäksi, mutta se on ehkä tarkoituskin. Se kuitenkin todistaa, että Ijäs tekee aina kompromissitonta elokuvaa, joka kaihtaa helppoja ratkaisuja.
Toivottavasti aikanaan nämä Matti Ijäksen harvinaisemmatkin TV-työt julkaistaan DVD:llä tai jossain muussa formaatissa, sillä varsinainen rikoshan se olisi, jos jälkipolvilta jäisi tällaiset kotimaisen elokuvan kulttuuritapaukset näkemättä. Puutteistaan huolimatta Minä, siili ja trumpetti on pätevä osoitus siitä, että hyviä lapsuuskuvauksia ja nuortenelokuvia osataan tehdä myös tässäkin maassa.
