Arthur Conan Doylen luomaa legendaarista Sherlock Holmesia on tulkittu vuosisadan aikana säännölliseen tahtiin aina teatterilavoilta sähköisen median ilmenemismuotoihin. Salapoliisihahmo itsessään oli niin puoleensavetävä, että käsikirjoittajat ja ohjaajat kautta maailman ottivat usein suuriakin taiteellisia vapauksia visioita toteuttaessaan ja näin tulivat osasyylliseksi sitä seikkaa, ettei Doylen alkuperäisiä kertomuksia enää muistettu kunnolla.
Vuonna 1984 brittiläinen Granada -yhtiö päätti – jälleen kerran – tehdä televisiosarjan tuon hontelon, piippua polttelevan salapoliisin tapauksista. On vaikeaa kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos tätä päätöstä ei olisi koskaan hyväksytty. Doylen nimellä olisi luultavasti paljon vähemmän mainetta, ja tuskin Guy Ritchiekään olisi epäkiinnostavaksi muovautuneesta aiheesta jaksanut kuvata uusia, samalla vihattuja ja rakastettuja toimintapläjäyksiään.
Ensimmäisestä tarinakokoelmasta nimensä ottaneet kaksi ensimmäistä tuotantokautta eivät menetä kasvojaan paatuneimmankaan Holmes -harrastajan edessä. Toki joitakin eroavaisuuksia alkuperäiskertomuksiin löytyy. Kuten edeltäjässään, tässäkin tuotantokaudessa Watson on esitetty poikamiehenä, eikä Doylen häilyvällä logiikalla järjestettyihin vuosilukuihin ja muihin pikkutarkkuuksiin ole takerruttu liiaksi.
Viktoriaaninen lavastus hipoo täydellisyyttä ja miljöö toisensa jälkeen on kyllästetty yksityiskohdilla, joiden lähempään tarkastelemiseen tarvittaisiin useita tunteja. Ohjaus on taitavaa ja tarkkaotteista eikä katsojan anneta kertaakaan vajota tylsyyteen, vaikka tarinallisessa laadussa jaksot eivät tasavertaisia olekaan.
Kokonaisuuden helmenä sädehtii pieni päärooleihin nimetty näyttelijäporukka, jonka edustajista jokainen esittää roolinsa sielunsa pohjasta, aidosti ja virheettä. Rosalie Williamsia parempaa mrs Hudsonia ei löydä tämän taivaankannen alta, ja uskomattoman lahjakas Colin Jeavons ansaitsisi mairealle komisario Lestradelleen ainakin viisinkertaisen ruutuajan. Näiden kuuden jakson aikana saamme lisäksi vielä ihailla David Burken lempeätä ja inhimillistä tohtori Watsonia ennen Edward Hardwicken astumista hänen tilalleen. Ai niin, kyllähän professori Moriartyksi valittu Eric Porter ansaitsee myös tulla mainituksi. Hän saa kylmänväreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.
Todettava kuitenkin on, että tämä sarja ei olisi kerta kaikkiaan mitään ilman Jeremy Brett’n Sherlock Holmes -tulkintaa, jonka voin vaatimattomasti tunnustaa olevan maailmankaikkeuden paras. Jaksot puhukoot puolestaan.
Granadan Sherlock Holmes -sarjasta huokuu brittiläiselle kuvaustavalle ominainen tyylikkyys ja rauhallisuus sekä alkuperäistarinoiden kunnioittava lähestyminen. Katsojien tajuntaan syötetään kiehtovia ja monipuolisia rikoksia, jotka oikeasti vaativat ratkaisijaltaan älyä ja elämänkokemusta. Tekninen toteutus on tehokeinoineen erinomaista ja väkivalta on karsittu sopiviin mittoihin. Lisäksi remasteroitu kuva antaa katsomiskokemukselle positiivista lisämakua.
Granadan versio Sherlock Holmesista on raikas, kutkuttava ja hurmaava. Se on sarja, jota katsovat mielellään myös ne, joille maailman rakastama salapoliisi on hahmona vielä tuntematon. Venäläisten vastaavaa lukuunottamatta muut Holmesista tehdyt televisiosarjat eivät yllä sen tasolle, eivät sitten mitenkään.
