Australialaisen James Wanin esikoisohjaus, kehuttu ja ylistetty Saw oli aikoinaan varsin piristävä poikkeus kauhuelokuvien massassa verisyytensä ja ilkeytensä ansiosta. Ovelista ratkaisuistaan tunnettu elokuva oli niin suuri hitti, että jatko-osiensa lisäksi se aukaisi sen ohjaajalle ovet myös uusille elokuville. Dead Silence -nimeä kantava pätkä kuulosti alunperin erittäin mielenkiintoiselta. Samoin mielenkiintoista oli, joko Wan saisi aikaan tasapainoisemman ja eheämmän kokonaisuuden kuin mitä Saw kaikessa positiivisuudessaan oli.
Tarina alkaa, kun nuoren parin kotiovelle ilmestyy eräänä päivänä vanha vatsasta puhujan nukke. Hauta-arkkumaisessa paketissa ei ole mitään tietoa lähettäjästä, joten pahaenteinen fiilis valtaa ainakin Jamien (Amber Valletta), jonka kotikylässä vatsasta puhujat ja heidän nukkensa omaavat synkän historian. Seuraavana yönä Jamien itse ollessa poissa vaimo yllättäen kuolee mystisissä merkeissä, ja epäilyksen varjon saa harteilleen itse aviomies. Jamie kuitenkin vakuuttuu siitä, että kyseisellä nukella on jotain tekemistä asian kanssa, ja niinpä hän lähtee tapaamaan syvästi inhoamaa isäänsä vanhaan kotikyläänsä, jota edelleen piinaa vanha legenda…
Elokuvan juoni on kieltämättä erittäin mielenkiintoinen. Samaa voi myös sanoa elokuvan ulkoasusta, joka on kuin suoraan Tim Burtonin elokuvista: gotiikalla ja synkkyydellä herkutteleva kuva ja sopivasti hämyisä musiikki ovat todellista herkkua aisteille. Kaiken huippuna elokuvan alkutekstijakso on ehkä yksi lupaavimpia, mitä olen ikinä nähnyt. Valitettavasti vanha kultainen sääntö pätee myös Dead Silencen ohella: ulkonäkö ei välttämättä edusta oikeaa kauneutta – tässä tapauksessa hyvää elokuvaa.
James Wan’n harmiksi jo Saw’ta vaivanneet perisynnit ovat periytyneet sellaisinaan Dead Silenceen: henkilöhahmot ovat naiiveja. Kokenut elokuvien katsoja on todennäköisesti ehtinyt tottua jo yliviisaisiin ja erehtymättömiin hahmoihin, jolloin itseään tyhmempien hahmojen seuraaminen osoittautuu todella ärsyttäväksi kokemukseksi. Samaten sanaa “ärsyttävä” voisi käyttää kuvaillakseen elokuvan näyttelijätyötä: he ovat todellista tärpättiä elokuvalle, eikä heitä kerta kaikkiaan jaksa täydellä mielenkiinnolla koko elokuvan pituutta seurata.
Siinä missä Saw tarjosi katsojalle lähes jatkuvia juonenkäänteitä pitääkseen mielenkiintoa yllä, tuntuu Dead Silence säästävän kaiken loppuratkaisun varaan. Tämä jos mikä on todella kestämätön ratkaisu näillä linjoilla, sillä koko tarinankuljetus tuntuu jäävän jotenkin ponnettomaksi. Pahimmillaan elokuvasta jää sellainen fiilis, ettei koko alkutekstien ja loppuratkaisun välisillä tapahtumilla ole mitään merkitystä.
Hyvistä lähtökohdista aikaansaadun harmillisen väljän lopputuloksen valopilkku on visuaalisen yleisilmeen lisäksi elokuvan loppuratkaisu. Tosin tällä kertaa siihen osaa jo varautua, ja esitystapa on lähinnä täydellistä toisintoa Saw-elokuvasta välähdyksineen kaikkineen. Tuntuu kuin nämä kaksi elokuvaa olisivat ensimmäinen ja toinen osa todella kaavamaista TV-sarjaa. Silti täytyy myöntää, että loppu on täysin ennalta-arvaamaton.
Lohdutuksen sana tämänkertaiseen nukkekauhuun pettyneille olkoon se, että vanha kunnon Child’s play ei ole kadottanut tehojaan minnekään ajan kuluessa. James Wan’lla alkaa pian olla tuliset paikat, sillä jos hänen seuraava elokuvansa ei osoita suurta parannusta aiempiin töihinsä, on hän menettänyt täysin kaiken kiinnostavuutensa kauhugenren uutena huippunimenä. Se jos mikä on faktana paljon pelottavampi kuin Dead Silence ikinä.
