Necromentia on suhteellisen aivoton halpahallihippa, jonka epätoivoiset tekijät ovat yrittäneet tuoda yhteen Hostelin ja David Lynchin, siinä varsin kirvelevästi epäonnistuen. Elokuva tuntuu olevan “hei, mekin tehdään Hellraiseria!” -tyyppinen väkisinväännös, josta jää lähinnä suu auki ja kysymysmerkki pään päälle.
Necromentiassa heroiinikoukussa rypevä ammattikiduttaja Travis näkee huumehöyryissään demonin, joka kertoo sianpäisen herra Skinnyn siepanneen hänen veljensä. Veli on Travisin holhokki, jolla on mielenterveysongelma ja lihava Mr Skinny on hänelle otollinen, sairas vierailija. Demoni avaa Travisille tien helvettiin, jossa sitten käydään hippasilla pelottavan pedon kanssa, joka helvetin pitkissä käytävissä puikkiessaan muistuttaa epäilyttävästi matkintayritystä Hellraiserin ykkösosasta.
Elokuvan henkilöihin on vaikea “päästä käsiksi”, koska heihin ei pääse tutustumaan kunnolla. He ovat kuin päättömiä kanoja, jotka juoksevat tuonne ja sitten tänne, jättäen katsojan kylmäksi ja sanattomaksi. Elokuvan demonihahmoista ainoastaan Mr Skinny on jonkinmoinen persoona, muut olennot tuntuvat väkisin keksityiltä ja päälle liimatuilta. Ainoa kohta, jossa pääsi edes vähän tuntemaan empatian kuplia mahassa, oli kidutuskohtaus, jossa nuorelta kahlitulta tytöltä leikataan sormi ja viillellään häntä ympäri kehoa. Sekin empatia muuttuu turhaumukseksi, kun tilanne on järjestetty ja tyttö pääsee ehjin nahoin pois. Juoni ja paikka hyppelevät niin eri suuntiin, että leffa on pakko katsoa useamman kerran tajutakseen mistä on kyse – tosin yhden katselukerran jälkeen tätä viemärinreikää ei kauheasti tee mieli tuijottaa.
Tapahtumamiljööt ovat hämyisiä ja halpamaisen oloisia. Lavastus muistuttaa Saw-elokuvien synkkiä tunneleita ja teollisuushalleja sekä Hellraiserin kivikäytäviä ja askeettisia tiloja. Ehkä eniten pätäkkää leffassa on viitsitty käyttää juurikin helvetin sisimpään tunneliin, jonka ainokaisella raitilla sitten kontataan, teutaroidaan ja rääytään koko rahan edestä. Musiikista ei jäänyt mitään muuta käteen, kuin lopputekstien seuraksi läpsäisty ääniraita.
Necromentiasta jäi jopa hieman vihainen olo – miten joku edes viitsii vaivautua tekemään tällaista mitäänsanomatonta kompostijätettä? Päätin elokuvan katsoa, kun sitä niin netissä hehkuteltiin, mutta paljastuikin lopuntein, että joku kampuselämään kyllästynyt opiskelijaporukka on päättänyt ostaa kameran, klapin ja tekoverta ja jyräyttänyt pystyyn oman kiiltokuvakerhon. Hellraiser-faneille suosittelen pikaista pakkia takavasemmalle, koska Necromentiasta tulee yhtä kiva fiilis kuin kylmästä maksalaatikosta ja virtsanhajuisista hiihtohousuista.
“Fiasko” ei riitä kuvaamaan tätä taiteen kuolemaa.
