American pie konsepti valtasi maailman ensimmäisen osan ilmestyessä vuonna 1999. Elokuva jakoi vaikutteita tuhansille elokuvantekijöille, ja nyt melkein 15 vuotta myöhemmin useita samantapaisia leffoja on tullut nähtyä vähän turhankin usein. Maailmanlaajuisesta menestyksestä seurasi liuta jatko-osia, tarkalleen ottaen kaksi kappaletta. Kolmannen osan ilmestyttyä alkuperäiset näyttelijät lähtivät perustamaan uraa muilla elokuvillaan, ja trilogiaksi tituleerattu elokuvasarja sai päätöksen. Tai niin ainakin luultiin.
Viimeisen osan ilmestyttyä alkoi alkuperäisen elokuvasarjan rinnalla ilmestyä myös American pie presents: elokuvia. Ikään kuin ”spin offina” tälle hyväksi havaitulle alkuperäisidealle. Leffat olivat kuitenkin pääasiassa keskinkertaisia jäljittelijöitä American pie- elokuvien henkeen. Kyseistä elokuvasarjaa ei siis missään nimessä tule pitää jatko-osina alkuperäisille. Mutta kun jotain oikein toivoo, se saattaa toteutua. Sopivan kokoisilla shekeillä saatiin nimittäin koko alkuperäisporukka mukaan neljänteen osaan, joka tottelee Suomessa nimeä American pie: Luokkakokous.
Tarina pohjautuu aikaisemmista osista tuttujen kasvojen uudelleenkohtaamiseen. Erilleen kasvaneiden aikuisten (Jim, Michelle, Kevin, Oz, Finch, Stifler, Heather ja Vicky) arki saa kaivattua piristystä kun 99´ luokka kutsutaan East Great Fallsiin viettämään erityistä viikonloppua luokkakokouksen merkeissä. Viikonloppua viettämään eksyy koko kaveriporukka. Eri elämäntilanteissa painivat nykyiset aikuiset saavat taas hetken elää mennyttä elämäänsä uudelleen tutussa ympäristössä. Tilanne kumminkin kärjistyy jälleen kerran tapahtumaketjuksi, jossa villiä ja huoletonta nuoruuden janoa yritetään sovittaa nykyisen elämän cocktailiksi. Mitä siitä sitten seuraa? No tietysti Seksin nälkää, viinan janoa ja ihmissuhdekoukeroita suuntaan jos toiseenkin.
Tämä luokkakokous tiivisti yhdeksi paketiksi kaikki kolmen aikaisemman osan hyvät ja huonot puolet. Ajat ovat muuttuneet ja katsojiin yritetään saada tuntumaa pitkälti menneisyyttä muistellen. Uskollisuus alkuperäiselle osalle on yleensä vain hyvä asia, mutta neljänteen osaan saapuessa toivoisi näkevänsä jonkin sortin tuoreempaa näkökulmaa. Elokuvan kiroukseksi jää tällä kertaa se, että elokuva on liian riippuvainen muista, varsinkin ensimmäisestä osasta. Onhan se kiva bongata joitain samoja kuvauspaikkoja ja kulisseja ympäristöstä, mutta liika on liikaa.
Hahmojen uudet kuviot olivat kirjoitettu varsin mainiosti. Valitettava tosiasiahan on, että ihmiset vanhenevat eikä nuoruutta voida elää uudestaan muuttamatta tulevaisuutta. Ilmassa onkin yllättävän paljon draaman aineksia, jotka käsittelevät vuosien vaikutusta nykyhetkeen. Se tavallaan sakottaa elokuvalta sen parasta terää, eli tilannehuumoria. Teini-elokuvilla yleensä on oma siirappisuutensa, mutta sisäistettynä huumoripuolen elokuvaksi sitä on liikaa ja se on kliseistä.
Muutamat mehukkaat naurut irtosi rohkealla seksihuumorilla joka on maustanut elokuvasarjaa puhtaan rehellisellä tavalla. Roolihahmo Jimin (Jason Biggs) metkut kaikki varmasti tuntee, ja vilahtaahan se Jimin kalpea pylly tässäkin. Eritehuumori kuuluu myös asiaan ja sitä sovelletaan omalla paikallansa, nimittäin Stifmeisterin (Seann W. Scott) toimesta. Miehen huumori ja asioiden suora ilmaisutapa kuuluukin henkilökohtaisiin suosikkeihini. Vauhtia annettiin myös Ozzyn (Chris Klein) tahdissa, jonka kiltteys ei enää ole yhtä läpinäkyvää. Pojasta tehtiin mies niin kuin pitää. Enemmän ruutuaikaa myönnetään myös surullisen kuuluisalle Jimin isälle (Eugene Levy), jonka suorastaan tappava vieraanvaraisuus jätetään yhden illan ajaksi unholaan. Muut hahmot kuten Kevin (Thomas Ian Nicholas) ja Finch (Eddie Kaye Thomas), olivat liikkeellä yllättävän hillityllä huumorilla ja menivät hissukseen sen kummempia koheltamatta. Näyttelijätaidoista on vaikea sanoa mitään. Olen oikeastaan aina nähnyt nämä hahmot vain näissä rooleissa, ja ne näyttelijät täyttävät saappaansa samalla tavalla kuin aina ennenkin.
Musiikki oli olennainen ja suuri osa elokuvaa, kuten aina ennenkin. Biisit olivat miltei samaa pop-henkistä rokkia tyyliin Good Charlotte ja Kopek. Club-dancea oli myös enemmän esillä kuin koskaan ennen. Ehkä yllättävin biisi oli kuitenkin Spice Girlsin Wannabe, jonka kuuleminen tuottaa vielä nykyäänkin suuria vihan tunteita.
Elokuvasarja ”Spin-offeineenkin” olisi hyvä jättää nyt viimeistään rauhaan. Tätä tarinaa on nyt kaivettu tarpeeksi syvälle. Neljäs pala piirakkaa maistuu hitusen muita palasia kitkerämmältä, mutta onneksi jälkimaku ei ole hassumpi.
