Ihmisten vastarinta koneita vastaan on lähestymässä veristä loppuaan. Neo (Keanu Reeves) yrittää Trinityn (Carrie-Anne Moss) kanssa hullunrohkeaa suunnitelmaa. Sen on parempi myös onnistua sillä panoksena on ihmiskunnan eloonjäänti, sillä Smith (Hugo Weaving) on vihollinen jokaiselle jonka olemassaolon määrää [I]Matrix[/I]-simulaatio.
Wachowski-siskosten (mutkikas juttu) kahtia paukaistu jatko-osa varsinaisen huippusaavutuksen jälkeen noudattaa edeltäjän visuaalista ilottelua. Juonellisesti luvassa on puhdasta toimintaa ja silloin on syytä muistaa että omalla kentällään Neo on pelkkä ihminen kaikkine fyysisine heikkouksineen. Samalla tavalla Merovingilaisen (Lambert Wilson) laskuun toimiva Junamies (Bruce Spence) on omalla kentällään jumala ja kyseessä on tosiasian toteaminen. Suurena harmina jatko-osa toisella puoliskollaan hajoaa melkoisen epäselväksi sekametelisopaksi rajojen alkaessa ohentua ja se ei ole ollenkaan miellyttävää sen tullessa odottamatta ja vain lattealla selityksellä. Ensimmäisen käänteen sietää, mutta ei toistettuna ja vielä kankeammalla liikkeellä. Onneksi tarina kuitenkin saa selkeän ja yksiselitteisen lopun joka on kelvollinen molemmille osapuolille ja Arkkitehdillä (Helmut Bakaitis) ei ole mitään ongelmaa uusien suunnitelmien suhteen.
Keanu Reeves on ihmisten loppumattoman vastarintatahdon messias ja oman ruumiinsa ulkopuolella hänellä on uskallusta panna hanttiin Hugo Weavingin riemukkaan yliampuvalle entropian ymmärtämättömälle henkilöitymälle. Ruumiidensa vankeina kumpikin on pelkkä ihminen eivätkä yhtään sen enempää. Carrie-Anne Moss on ehdottoman tärkeänä apuna sielunsa silmin näkevälle ja edellisissä osissa isosti vaikuttanut Laurence Fishburne putoaa reliktisivuhahmoksi. Latteat hahmot ovat yhä latteita ja lisäksi värikkäät sivuhahmotkaan eivät henkilödraamaa elävöitä, joten draama muuttuu ajoittaisen toiminnan pätkimäksi patsasteluksi. Suurena harmina kekseliäs toimintakaan ei enää kykene tyrmäysiskuun, vaikka Wachowskien taito luoda huimaa toimintaa ja sen vaikutuksia on kiistaton.
Viimeisessä osassa ihastuttavasti alkanut modernistinen tanssioopperamyyttishow kompastuu nolosti naamalleen nenänsä murtaen, könyää pystyyn, kumartaa ilmeenkään värähtämättä yleisölle ja poistuu paikalta. Kyky säilyttää itsekuri on aina ihailtavaa vaikka epäonnistuminen onkin kaikkien näkyvillä.
