Manhattan on nerokas parisuhdedraama, jonka on ohjannut elokuvien elävä legenda Woody Allen. Elokuvaa huomioitiin vuonna 1980, kahdella Oscar-ehdokkuudella, parhaasta käsikirjoituksesta ja parhaasta naissivuosa näyttelijästä. Elokuvaa on tähdittämässä Woody Allen, Diane Keaton, Mariel Hemingway ja Michael Murphy. Se kertoo tarinan kahdesta ystävyksestä Yalesta (Murphy) ja Isaacista (Allen), jotka parisuhde-elämältään ovat erittäin epätasaisella alustalla. Isaac on rakastunut teinityttöön (Hemingway) ja Yale pettää vaimoaan eksentrisen ja älykkään Maryn (Keaton) kanssa. Haikean New Yorkin loistaessa taustalla, he yrittävät selvittää ongelmiaan ja suhteitaan toisiin.
Manhattan koostuu lähestulkoon pelkästään keskusteluista. Sen käsikirjoitus ja kohtauksien expertillinen lavastaminen tekee elokuvasta viihdyttävän ja omaperäisen katselukokemuksen. Woody Allen ja Marshall Brickmann taikoivat käsikirjoituksesta älyllisen ja luovan, joka on täynnä humoristisia keskusteluja ja koskettavia parisuhdedraamoja. Mutta oiva käsikirjoitus ei koskaan tee pelkästään elokuvasta hyvää. Elokuvan tekeminen on taidetta, ja kohtauksien lavastaminen on yksi osa siitä.
Tarkastellaanpa yhtä kohtausta pintaa syvemmältä. Kun Isaac ja hänen ex-vaimonsa (Meryl Streep) riitelevät erään kirjan julkaisemisesta, Streepin hahmo siivoaa samalla kiivaasti keittiön pöytää. Ahtaassa asunnossa he törmäilevät toisiinsa, ja liikkuvat koko ajan paikasta toiseen.Täten kohtauksesta muodostuu enemmän konfliktin omainen ja ahdistavan tuntuinen. Se realisoi tapahtumaa enemmän, ja tekee riidasta vaikuttavamman. Mitä jos Allen olisikin ohjannut näyttelijöitä vain keskustelemaan asiasta vihamieliseen äänensävyyn. Kohtauksen energia puuttuisi täysin ja kohtauksesta tulisi hieman lattea. Woody onnistuu mainiosti näpräkässä dialogissa ja kohtauksien lavastamisessa. Tämä tekee elokuvasta kokonaisuudessaan viihdyttävän pakkauksen.
Manhattanissa on myös monia kohtauksia esitettynä pelkästään pantomiimilla, ilman puhetta. Se lisää elokuvaan enemmän huumoria ja monisävyisyyttä. Eräässä kohtauksessa Isaac ja hänen poikansa kävelevät näyteikkunan ohi. Lapsi pysähtyy ja jää tuijottamaan kahta puuvenettä, yhtä isompaa ja yhtä pienempää. Luonnollisesti poika haluaa isomman, mutta rahaongelmista kärsivä Isä ehdottaa pojalle pienempää. Lyhyen kinastelun jälkeen Isaac päättää ostaa pojalleen isomman aluksen. Pelkästään yksi dialogiton kohtaus toi elokuvaan ripauksen enemmän huumoria ja sydäntä. Tätä Allen käyttää elokuvassa enemmänkin, kuin vain kerran.
Jopa kameran käyttö on elokuvassa todella omaperäistä. Se ei juuri koskaan ota kasvoista lähikuvaa. Sisätiloissa kamera yleensä sijoitetaan muutamaa metriä hahmoista kauemmas. Ulkona taas kamera saattaa ottaa jopa monen kymmenen metrin etäisyyden päähahmoistaan, joka tuo taustalle kauniisti esiin New Yorkin upeat skaalat. Musiikki on myös erittäin innostavaa, joka käy käsi kädessä kauniin kuvaamisen rinnalla. Musiikista ei löydy sitä punaista lankaa joka viitoittaisi muita kappaleita luonnollisemmin elokuvaan. Mutta ehkä se oli tarkoituskin. Sävelet on hyvin mairittelevia, ja hempeileviä, jotka maalaavat New Yorkin tunnelmaa yhtä lailla kuin silmiä hivelevät ympäristöt. Tämä tuo elokuvaan sen sydämen ja nostalgisen tunnelman.
Eräät 70-luvun karismaattisimmat ja taidokkaimmat näyttelijät kokoontuivat tämän elokuvan pariin, joten minun ei tarvitsisi kertoa sen tasosta. Mutta kerronpa silti. Allen ja Keaton omaavat sähköisen kemian joka suorastaan puhkeaa kukkaan nopean ja vikkelän dialogin parissa. Uskon että Allen tai joku tuottajista on rohkaissut näyttelijöitä puhumaan nopeammin, jotta elokuvan tempo ja vauhti kasvaisi. Myös hahmojen luonnehtiminen on nerokkaasti toteutettu näyttelemisen ja dialogin välityksellä. Kaikki hahmot ovat teoiltaan ja luonnoltaan erilaisia, joka tuo elokuvaan monipuolisuutta ja innostavia kohtauksia.
Manhattanista löytyy monia syvällisiä aatteita, joita se naturaalisesti käsittelee. Tämän elokuvan päähahmot (Yale, Mary ja Isaac) ovat nelikymppisissään ja he yrittävät tehokkaasti järkeillä tekemisiään ja periaatteitaan. Kaiken tämän keskellä teinityttö Tracy jätetään huomiotta hänen iänsä vuoksi. Elokuvan lopulla Isaac ja katsojat huomaavat että kaikista järkevimmät ja parhaimmat ratkaisut tulivat tämän nuoren tytön ajatuksista ja mietteistä. Elokuvan suurin opetus on se että jos joku oikeasti rakastaa toista, iällä ei ole sen ohella mitään merkitystä.
Manhattan on 70-luvun Casablanca. Se on haikea, mutta ennen kaikkea nerokas paketti, josta löytyy aitoa parisuhdedraamaa. Sitä on hienosti maustettu älyllisellä ja humoristisella dialogilla. Koskettavaa ja hauskaa draamakomediaa etsiville, Manhattan on nappivalinta.
