Welcome to Con Air! Toimintaleffat ovat tuottaja Bruckheimerin Jerryn myötä löytäneet oman “voitonmaksimointi” -kaavansa. Siihen sisältyy ainakin seuraavia höpötyksiä: jatkuva hösötys, hidastukset, maksimaalinen mainoselokuvaohjaus, joitain “niminäyttelijöitä”, kaunis häivefiltterikuvaus ja samojen tyhjäpäisten vitsien, jotka on kuultu vuosien varrella muissa äksönpläjäysissä, laukominen. Joskus kaava saattaa toimia ja joskus puuduttaa… ja pahasti.
Pääosan äijä kärsii vääristä syistä liian pitkää tuomiota, tämä kakku (7 vuotta!!) istutaan kuitenkin alkutekstien aikana. Vihdoin on kotiin paluun aika mutta kun samassa koneessa on maailman pahimmat sarjamurhaajafriikit niin eihän siitä mitään tule. Tai tulee siis; hidastuksia ja räjäytyksiä. Nicholais Cage näyttää saksalaiselta viiksihevirokkarilta, rankkaa! Katu-uskottavaa… Not! Ylinäyttelemiseltä ei siis taaskaan vältytä. Nyt ollaan äksönhiirouta ja oikein kunnolla. Sama pätee kaikkiin rooleihin. Malkovich on hyvä pahis mutta tämäkin rooli on nähty äijältä niin monta kertaa, niin monessa paremmassa elokuvassa. Epäkohtia jotka tekevät tarinasta naurettavan typerän riittää. Kaiken heikoimpana kantavana lankana onkin diabeetikon pelastaminen kaapatussa koneessa, lisäksi tyttären näkeminen ensimmäistä kertaa 7 vuoteen, ällöttää. En osta moista! Buscemi laitettu sitten Hannibal-tyyppiseen rooliin. Ei huvita edes yhtään.
Tämä konnalento kuuluu JB:n äksönmaksimointielokuviin The Rockin ja muiden kanssa, “onnistumalla” olemaan vielä sarjan heikoimpia esityksiä. Uppoaa kyllä amerikan poikiin ja datsunkuskeihin (anteeksi taas) aivan varmasti. Pääasia että kolikot tuottajan kirstuun kilahtaa! Ei tarvitse “jyvien kohdata”, jotta elokuvasta saisi sen tarkoittaman hyödyn irti. Tätä leffaa voi katsella vaikka tärpättiä siemaillen.
