Kun elokuvan ensimmäisen vajaan puolituntisen aikana on esitelty roppakaupalla limaisia jalkapallon kokoisia munia sekä niiden kanssa kontaktiin joutuneiden ihmisten rintakehien räjähtämisiä, ei liene kenellekkään epäselvää millä pellolla nyt kynnetään. Ridley Scottin vuotta aiemmin valmistuneen Alienin menestyksellä ratsastetaan siis ja oikein huolella. Suurimpana erona kyseiseen mestariteokseen on se, että tällä kertaa pysytään maan pinnalla. Todennäköisesti puhtaasti budjettisyistä.
Mikäli edellä mainitun kanssa pystyy kuitenkin elämään, on tarjolla yllättäen varsin toimiva pikku halpis. Asiaa parantaa vielä, jos aivot on muistettu jättää narikkaan, sillä niitä ei todellakaan tarvita. Kyseessä on niin häpeilemättömän viihdyttävää scifihömppää ettei siitä oikein mitään pahaa viitsisi sanoakaan. Luonnollisesti tämän tyyppisessä elokuvassa tahattoman huumorin kukkanen kukkii tasaisin väliajoin, ja budjetin pienuus näkyy kun kuviin on tarvittu jotain vähän isompaa mörökölliä mutta mitä sitten jos 1,5 tuntia kuluu kuin siivillä.
Dario Argentonkin kanssa paljon työskennellyt ohjaaja Luigi Cozzi on tällä kertaa elämänsä vedossa ja näyttelijätkin työskentelevät ainakin omien kykyjensä mukaan jos ei muuta. Erityisesti muissakin saman aikakauden italokauhuissa esiintynyt Ian McCulloch on jälleen mies paikallaan apuun kutsuttavana ex-astronauttina. Ylimääräinen papukaijamerkki menköön vielä Goblinin lähes hypnoottiselle musiikille joka osaltaan luo elokuvaan tunnelmaa.
En todellakaan uskottele että kaikki pitävät tästä elokuvasta tai että se edes on hyvä elokuva perinteisillä standardeilla. Mutta mikäli et ota itseäsi liian vakavasti, ja pidät scifikauhusta tulet olemaan viihdytetty.
