Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on näytelmästä valkokankaalle 1944 siirtynyt mustan komedian klassikko. Siinä Mortimer Brewster on arvostettu teatterikriitikko, vastanainut ja omistaa suloisen perheen: Veljet Teddy ja Jonathan (molemmat pähkähulluja, jälkimmäinen huonolla tavalla), sekä maailman suloisimmat tädit, joille yksinäisten herrojen tappaminen arsenikilla on muodostumassa pahaksi tavaksi.
Käsis on upea. Persoonallinen dialogi on aidosti hauskaa, hahmot kirjoitettu hyvin ja juoni loppuun asti niin kako, ettei voi kuin nauraa. Jännitystäkin löytyy juuri sopivassa määrin.
Näyttelijät ovat vanhan Hollykylän kärkeä. Koko kasti tekee tarkoituksella yliampuvan roolisuorituksen, mutta se sopii filkan mielialaan paremmin kuin vaikku korvaan. Ainoastaan Peter Lorren “pahiksen pieni kätyri”-rooli tohtori Einsteininä ei ole kovin kummoinen.
Brewsterin mielipuoliperhe jyrää, harvoin ovat murha(aja)t yhtä herttaisia. Nauroin vedet silmissä loppuun saakka.
