Peter Jackson on mies, jota ainakin yksi leffakävijäsukupolvi kumartaa hobittivarusteissaan syvään aina hamaan loppuunsa saakka. Jacksonin Oma taivas paljastaa, että tämä Uuden-Seelannin pörröpää on paatunut romantikko.
Alice Seboldin romaanin pohjalta Jacksonin itsensä ja kahden naisen, Fran Walshin sekä Philippa Boyensin, naputtelema käsikirjoitus kertoo Susie Salmonin (Ronan) karmeasta lopusta. Tai noh, eihän se niin karmealta lopulta tunnu, sillä Jackson kumppaneineen kietoo pikku Susien värikkääseen fantasiamaailmaan, jossa vihreät kummut ovat kuin rauhan syli ja taivaalta sataa silloin tällöin puuterilunta.
Todellisuudessa Susie Salmon on kuollut, vain 14-vuotiaana, jonkun kauhean henkilön käsissä. Kuka on tämä henkilö, sen saa itse kukin minun puolestani tarkistaa elokuvan katsomalla. Jackson ei juuri salaisuutta varjele, ja riistä näin ollen katsojalta oikeuden tuntea jännitysnäytelmän piinaa. Niinpä runsas parituntinen leffa muotoutuukin jonkinlaiseksi fantasiahöystetyksi perhedraamaksi, jossa Mark Wahlbergin esittämä Susien isä ja Rachel Weiszin rutiinilla tekemä Susien äiti taipuvat lapsensa menettämisestä kärsivän pariskunnan kurimukseen niin hyvin kuin näissä puitteissa on mahdollista. Susan Sarandon poikkeaa tekemässä räikeän tupakkamuijaroolin Susien mummona ja Michael Imperioli saa luvan olla se pikkutakkipoliisi, joka ei oikeastaan saa mitään aikaan. Leffa on visuaalisesti hieno, esimerkiksi 1970-luku näyttää 1970-luvulta ainakin näin kyseisellä periodilla ikinä eläneen silmään. Fantasiakohtauksissaan, eli Susien omassa taivaassa, johon hän päätyy loppunsa koitettua, elokuva tuo mieleen Peter Gabrielin EVE-pelin, jossa vehreä luonto yhdistyy ihmiskäden töihin ja katoavaisuus sekä kiertokulku ovat läsnä yhtenä upean hämmentävänä mylläkkänä.
Oma taivas olisi valtavan hieno tarina, jos kaikkea julmaa ei kätkettäisi pienen tytön mielen syvimpiin kerroksiin, pois katsojankin ulottuvilta. Nyt paha pääsee kuin pälkähästä, jäädessään statistiksi Susien romanttisten haaveiden rinnalla – joita kaiken lisäksi säestää musiikillisten kliseiden sekakuoro. Ellei pahaa tyyppiä näyttelisi uransa kenties intensiivisyydessään hyytävimmän roolin tekevä näyttelijä, leffa onnahtelisi todella paljon pahemmin. Ontumisen olisi voinut korjata toki kertalaakilla panemalla tarina poikki kohdasta, joka jättäisi katsojalle vielä varaa kuvitella mieleisensä jatkon sen hahmoille. Ikävä kyllä Peter Jackson toistaa LOTR-trilogian päätöksestä, Kuninkaan paluusta, tutun tuhannen ja yhden lopetuksen kuvionsa. Niinpä Oma taivas jatkuu vielä ideaalisimman päätöskohtansa jälkeen kohti jotakin, jota voisi nimittää hyperonnelliseksi lopuksi.
Olisi mukavaa pitää Oma taivas -elokuvasta, sillä siinä on monia aineksia, jotka houkuttavat hyväksyvän hyminän huulille. Yksi näistä on Susieta näyttelevä Saoirse Ronan, joka on kerrassaan virkistävän eläväinen ja hienosti osansa vaatimia tuntemuksia ilmentävä neitokainen. Elokuvan kerronta kuitenkin tökkii pliisuudellaan ja kliseisyydellään niin pahasti, ettei se kokemuksena nouse kovin kummoiseksi. Voi silti olla, että esimerkiksi Jim Carrey -draama Tahrattomasta mielestä tykänneet tykästyvät myös tähän leffaan. Erilaisista teemoistaan huolimatta näillä kahdella elokuvalla on yhteistä esimerkiksi tietynlainen mahdottomuuksien ja todellisuudenvääntelyn kanssa leikittely. Kuriositeettina leffoja yhdistää myös onnistunut nimisuomennos. Oma taivas on kaikin puolin osuvampi nimike tälle rainalle kuin vaikkapa raflaavampi Ihanat luut… Olisipa muuten hauska tietää, onko yksikään trekkeri istunut katsomoon odottaen The Lovely Bonesin olevan Bones McCoyn tietä tähtilaivan rakastetuksi lääkäriksi kuvaava seikkailupätkä.
