Se teki sen. Jumaliste, niin se teki sen. 20 vuoden tauko ja Stallonella ikää jo 60+ vuotta, mutta niin vain sodanjumala Rambo teki onnistuneen comebackin ja otti paikkansa uudessa, poliittisesti korrektimmassa maailmassa aika epäkorrektein keinoin. Syytä huoleen kuitenkin oli, sillä projektin alkuaikoina pyöriteltiin jos jonkinlaisia juoniehdotelmia, Rambon paluusta Afganistaniin taistelemaan Talebaneja ja Al-Qaidaa vastaan aina Die Hard- tyyppiseen kerrostalokaappaukseen saakka. Mutta luojan kiitos noista luovuttiin, sillä tämä lopullinen elokuva, uskallan sanoa, on melko varmasti aika ylivertainen teos verrattuna näihin alkupään ideoihin. Ainakin tämä jos mikä todella tuntuu Rambolta.
20 vuotta jälkeen Afganistanin ja Rambo III:n maailma on kovin erilainen paikka. Oppi-isä ja Vietnamin päivien esimies, eversti Trautman on poissa ja kaikkien jenkkien sankari itse erittäin disillusioitunut kaikesta. Vaikka Neuvostoliitto romahtikin eikä Rambolla pitäisi enää olla ketään vihattavia jäljellä, ei vanha sotasankari jaksa välittää, mistään. Afganistan, maa jonka puolesta Rambokin taisteli vähän aikaa on edelleen kaaoksessa, eikä mikään muukaan maailmassa tunnu parantuneen, ei aseilla eikä muuutoinkaan. Tämän lisäksi taistelija muistelee edelleen katkeruudella kaikkia niitä kertoja kun sai itse omalta kotimaaltaan parrua hanuriin. Ei siis ihme, että masentuneen soturin mieli on tehnyt simppelimmän elämän pariin Thaimaahan, missä päivät kuluvat käärmeenpyydystyksessä, romuseppänä ja veneenkuljettajana.
Joukko kristillisen avustustyön tekijöitä saapuu eräänä päivänä ruinaamaan venekyytiä naapurimaa Burman puolelle. Mutta Ramboa ajatus ei liiemmälti nappaa, sillä Burma on jo viimeiset 45 vuotta ollut kuoleman kenttä maan väkivaltaisen sotilasjuntan takia. Jeesushipit eivät kuitenkaan anna periksi ja Rambo suostuu lopulta, kun ryhmän ainoa nainen onnistuu ylipuhumaan tämän sentimentaalisella lässynlässyllään.
Kuluu kymmenen päivää kun Rambo saa kuulla uutiset: puolet ryhmästä on tapettu juntan sotilaiden hyökkäyksessä paikalliseen kylään ja toinen puoli mätänee juntan ylläpitämällä viidakkovankileirillä. Ryhmän seurakunnan pastori saapuu ilmoittamaan Rambolle värvänneensä palkkasoturiryhmän pelastamaan eloonjääneet ja tämän kuultuaan vanha soturi ei voi vastustaa houkutusta lähteä messiin. “Sota on sinulla verissä” tunnustaa Rambokin lopulta itselleen houreisen painajaisunen jälkeen, takoo uuden veitsen romuraudan palasta ja lähtee sotimaan. Eikä viidakkossa sen jälkeen olla koskaan nähty yhtä paljon verta.
Rambo on nyt sitten virallisesti maailman väkivaltaisin eläkeläinen 236 kalmollaan yhden elokuvan aikana, mikä on yli kaksinkertaisesti enemmän kuin edellisten verihippojen jälkipyykki. Stallone antaa oikein urakalla runtua Burman sotilashallinnolle joka niin kauhian kovakouraisesti kohtelee paitsi omiaan, niin myös Amerikkalaisia kristillisen avustustyön tekijöitä, jotka kieltämättä hieman naiviisti väkisin ovat hommanneet itsensä liriin. Mitäs läksivät, niin? Mutta moista kohteluahan ei Rambo tietenkään voi suvaita, vaikka tomppeleita yritti varoittaakin.
Ohjaaja/käsikirjoittaja Stallone ei tietoisesti pidättele mitään, vaan leffa heittää ämpärikaupalla hurmetta katsojan naamalle peräti puolet 90 minuutin kestostaan. Tolkuton teurastus esittelee ihmisen anatomian salat katsojalle häpeilemättä ja R4 onkin semmoinen leffa, että herkempien kannattaa ihan tosissaan harkita kahdesti. Eikä herrajumala missään nimessä kyllä lapsia tätä katsomaan, sillä shokkimateriaalia riittää. Jos olet koskaan halunnut nähdä mitä .50-kalibeerinen raskas konekivääri tekee ihmisruumiille, niin tämän elokuvan katsominen on todennäköisesti paras keino saada selville, sillä tätä tarkemman kuvan saa vain kokeilemalla itse aidolla vehkeellä oikeaan ihmiseen ja siitä joutuu vankilaan. Väkivallan realismi on tässä nyt todella rankkaa tasoa.
Mietin tässä että pitäisiköhän minun ehkä sitten paheksua tätä elokuvaa kaikesta siitä murhaamisesta ja väkivallasta jota vieläpä harrastetaan yhteiskunnallisen tiedottamisen, eli tässä tapauksessa Burman ihmisoikeusrikosten esiintuomisen varjolla, joka onkin vakava aihe. Mutta minä en vain yksinkertaisesti viitsi/kehtaa. Rambo nelosen paheksuminen olisi minulta lopuksi aika väkinäistä ja tekopyhää touhua, sillä voin häpeilemättä tunnustaa pitäneeni tästä elokuvasta hyvin aidosti. Pitkään aikaan en ole poistunut salista yhtä täpinöissäni kuin tämän nähtyäni ja siihen on erittäin hyvä syy: Stallone osaa edelleen tehdä loistavia toimintaelokuvia.
Rambo IV kestää sen puolitoista tuntia ja se on kaikki täytetty hyvin. Tarina ei laahaa, ei sisällä mitään ylimääräistä ja kulkee hyvin sutjakkaasti, rytmikkäästi pisteestä A pisteeseen B. Alussa esitellään vähän aikaa Burman historiaa ja sitä mitä päähenkilöllemme on kuulunut viime vuosina, mutta tätä ei venytetä turhan päiten. Tarina ei harhaudu sivupoluille, vaan keskittyy kovaan ytimeensä jonka ympärille ei olla turhia ympätty. Toimintajaksot ovat hektisiä, agressiivisia ja Stallonelle tyypilliseen tyyliin hyvin fyysisiä, eikä mitään pyydellä anteeksi. Stallonella on ollut selkeä visio siitä mitä hän haluaa ja hän on mennyt ja toteuttanut sen. Kriitikoista viis. Ja juuri tämä anteeksipyytelemättömyys on Rambon viehätys nytkin. Joka vielä tässäkin vaiheessa odottaa Rambolta jotain syvällisen taiteellista ei oppinut mitään 80-luvulla. Näitä elokuvia katsellaan juuri sen toiminnan tähden ja Rambo toimittaa.
20 vuoden tauko tuntuu tehneen muutenkin yllättäen aika hyvää sarjalle, sillä esimerkiksi edellisten jatko-osien dialogissa esiintynyt nolo paatoksellisuus jää nyt todella vähiin. Toki Stallone on onnistunut käsikirjoittamaan mukaan semmoisia huonouksia kuin “Live for nothing, die for something”, mutta esim. eversti Trautmanin hahmon puuttuminen elokuvasta on johtanut siihen, että enää ei tarvitse kuunnella hepun ylistyksiä siitä kuinka Rambon, “maailman parhaan taistelijan” olemassaolo on paras juttu sitten leikatun leivän. Stallone tuntuu kasvettuaan ja kypsyttyään päässeen eroon menneisyyden supermies-fantasioistaan ja Rambon hahmo tuntui nyt maanläheisemmältä kuin koskaan sitten alkuperäisen First Bloodin. Unohtakaa menneisyys, edessänne seisoo nyt todellinen parkkiintunut tervaskanto, vanha sissi joka pelaa puhtaalla kokemuksella pelkkään raakaan voimaan ja agressiivisuuteen luottamisen sijaan. Rambo on nyt vanha, mutta kokenut mies ja tarina tunnustaa sen onneksi rehellisesti.
Kuten jo edellä sanottu, visuaaliselta anniltaan Rambo IV on erittäin verinen, punavärissä suorastaan uidaan välillä ja efektit joita tämän saavuttamiseen on käytetty ovat loistavia. Rambossa haavoittuneet eivät vuoda verta, vaan he purskahtavat kuin mansikkahillolla täytetyt ilmapallot. Ehkä paikoin sarjakuvamaista, mutta tehokkaan toimivaa silti. Yleisesti ottaen tietokone-efektejä on käytetty hyvin vähän, vain yhteen suurempaan räjähdykseen ja joihinkin elokuvan näyttävemmistä haavoittumisista ja kuolemista. Käytännön efektit ovat olleet kovassa huudossa tässä elokuvassa.
Elokuvan musiikkiraita sen sijaan on sarjan heikoin. Alkuperäisen First Blood-scoren säveltäjästä Jerry Goldsmithistähän tosiaan aika jätti jo vuonna 2004 ja hänen tilalleen palkattu uusi tyyppi, Brian Tyler, ei onnistu yhtä hyvin kuin maestro Goldsmith itse. Tylerin säveltämä musiikki on varsinkin Rambo: First Blood part II:n mahtipontisiin, katsojan tunteita loistokkaasti myötäilleisiin sankarisävelmiin verrattuna kovin valjua ja elokuvan musiikkiraita tuntuukin heräävän eloon vain silloin, kun Tylerin sovitukset mestari Goldsmithin vanhasta Rambo-teemasta pärähtävät soimaan. Hienoinen pettymys. Muuten ääniraita on jykevä, kun konekiväärit nakuttavat ja pommit pauhaavat tuomiopäivän säveliään.
Rambo IV on tiukka paketti vanhan koulukunnan toimintaa maailmassa jossa toimintaleffojenkin ikärajat on jo muutamia vuosia pyritty madaltamaan lapsiystävällisemmille tasoille, finanssisyistä tietenkin. Onhan se kiva saada kerättyä teinienkin rahat tuotantoyhtiöiden taskuun lippuluukuilla, mutta nyt aikuiskatsojat tunnutaan melkein unohtaneen. Siksi onkin mukavaa seurata Stallonen kaltaisten oman tien kulkijoiden tuotantoja, jotka on vielä selkeästi suunnattu aikuiselle yleisöllle. Stallone otti kovan riskin elvyttäessään kaikkein tunnetuimman roolihahmonsa vielä näin pitkän ajan jälkeen ja tekemällä sen vielä väkivaltakorttia pelaamalla, mutta todennäköisyyslaskelmat epäonnistumiselle eivät nyt pitäneetkään kutiaan. Rambo IV on takuuvarma adrenaliinifiksi, varsinkin faneille, mutta myös kaikille niille jotka eivät koe syviä inhontunteita ruudulle piirtyvistä veriorgioista. Well done, Stallone.
