Isokokoinen ja karhumainen Jara on hieman yksinkertainen, tylsään elämäänsä kyllästynyt vartija, joka tekee töitä ostoskeskuksessa ja sivutöinään yökerhon ovimiehenä. Jara ei halua kenellekään periaatteessa pahaa, eikä hän ole mikään täysin idiootti, vain vähän sosiaalisesti kömpelö. Hollywood-tuotoksissa Jaran kaltaiset hahmot ovat yleensä stereotypisia friikkejä, mutta uruguaylaisessa filmissä hänet on kuvattu aitona ja uskottavana ihmisenä heikkouksineen sekä vahvuuksineen. Jaran varsin yksipuolinen maailma kokee kovan kolahduksen, kun hän ihastuu ostoskeskuksen siivojaneitiin, eikä Jara osaa käsitellä ihastustaan oikein. Niinpä hän tarkkailee nättiä siivojatarta valvontakameroilla ja seuraten häntä Montevideon kaduilla, kujilla ja rannoilla.
Filmissä on joitain tylsiä hetkiä, mutta sen tunnelma, hauskat hetket ja eteläamerikkalainen kulttuurimaisema välittyvät katsomoon asti. Jaraa näyttelevä Horacio Camandule vetää suorituksensä täydellä sydämellä ja kannattelee leveillä hartioillaan elokuvaa kerronnan polkiessa paikoillaankin. Pläjäys on kuitenkin varsin onnistunut ja Jaran hahmo piirtyy hyvin valkokankaille. Ns. hiljainen huumori kukkii yllättävissäkin paikoissa ja katsoja saa naurahtaa monessa kohdassa ihan ääneen asti. Adrian Biniezin esikoispitkä on varsin valloittavaa tavaraa, johon jää koukkuun ja katsoo mielenkiinnolla loppuminuuteille saakka. Vaikka ostoskeskuksessa leijuu erottamisuhka ja Jaran kömmähdykset aiheuttavat välillä jopa myötähäpeää, niin optimismi ja hyvä mieli jäävät teatterin katsomoon lopputekstien pyöriessä. Kovaa soiva paikallinen indie-musiikki sopii yllättävän hyvin tunnelmaan.
Gigante on niitä elokuvia, joilla on pienuudestaan huolimatta suuri sydän. Se on aidosti inhimillinen ja lämmin elokuva. Se ei tarjoa mitään uutta tai mullistavaa, mutta saa puristettua rakkauden kaipuusta ja yksinäisyydestä jotain oivallista irti. Ainoastaan pieni tylsyys estää Gigantea nousemasta täysillä lentoon. Jim Jarmuschin tuotannosta diggailevat ja Kaurismäkeä kunnioittavat voivat pitää Gigantenkin hiljaa etenevästä ja lakonisesta mutta todellisesta maailmasta.
Giganten ja Acnén nähtyään haluaisi nähdä vielä enemmän uruguaylaista taidetta, sillä sen verran kutsuvia ja ihastuttavia elokuvia nämä puutteineenkin ovat.
