Muistanette kai poliittisen satiirisarjan Presidentin kanslian, jossa yritettiin luoda “uudenlaista” visiota suomalaisen politiikan sirkuksesta? Itse sarja oli erittäin huonotasoista satiiria, niinpä kukaan ei oikein pitänyt siitä. Ohjaajana ja kynäniekkana Elias Koskimies on näyttänyt kykynsä sekä siinä, että mm. yhtenä Uutisvuodon käsikirjoittajana. Kun Koskimies päätti kokeilla “huumoriaan” valkokankaalla, alkoivat kriitikoiden sekä katsojien hermot olemaan todella koetuksella.
Likainen pommi kertoo PR-koordinaattori Mircusta, joka on töissä musiikkibisneksessä. Mirccu on työpaikkansa hiirulainen ja pomon lemmikki. Mirccu saa pomoltaan tehtävän kasvattaa teinisensaatio PD:stä jonkinlaisen pop-taivaan uuden märän päiväunen. Sivussa tutustumme Mircun kahteen homoystävään ja tämän epätoivoiseen poikakaveriin, Robaan, jonka omaan arkeen kuuluu markkinoida vanhaa imagoaan uusille markkinoille.
Hyvin varovasti aloitettu elokuva muuttuu keskivaiheilla aivan täydelliseksi sekasotkuksi. Tuntuu vain, että Koskimies lypsää katsojan mielipiteitä aroilla asioilla. No, en ihan aroiksi niitä sanoisi. Pikemminkin “rohkeiksi”. Koskimies on ymmärtänyt käsitteen satiiri näin: Mahdollisimman arka asia väännetään niin mustalle huumorin tasolle, että Timo Soininkin vitsit naurattavat entistä enemmän!
Itse näyttelijöiden kohdalla poden suoranaista häpeää. Malla Malmivaaran esittämä Mirccu on väsähtäneen näköinen vässykkä, joka ei saa selvää sanaa suusta, vaikka kuinka yrittää. Jukka Puotila irrottelee reilusti yli Martin Bakkan roolissa, kun taas Jussi Vatanen jää ihan taakse. Ilkka Villi on aivan väärässä elokuvassa ja ensikertalaiset Iida Lampela ja Niina Herala ovat saaneet suuhunsa juuri ne lauseet ja punch-linet, joissa ei tunnu olevan sanomaa tahi asiaa.
Kuten arvata saattoi, elokuva ei tarjonnut nimensä mukaisesti mitään muuta, kuin pelkkää myötähäpeää ja sairaan dialogin kestämistä. Olikohan siinä viittä tai edes kymmentä kohtausta, jolloin en voinut tehdä mitään muuta kuin pyöritellä päätä ja sanoa hiljaa aivojeni sopukassa, että: “Koskimiehen ensimmäinen ja viimeinen elokuva on tässä.”
