Judd Apatowin uusin naururemakka kertoo Irasta (Seth Rogen). Hän on paikallisessa supermarketissa työskentelevä amatöörikoomikko, joka on ihan nokkelakin vitseissään. Ira saa assistentintöitä nelikymppiseltä kyyniseltä koomikolta George Simmonsilta (Adam Sandler), jolle on diagnosoitu pahanlaatuinen syöpä, josta ei taida olla pakotietä. Kuoleman uhatessa joka päivä, miten se vaikuttaa Simmonsiin? Hän tahtoo jatkaa töitänsä koomikkona, mutta läpät muuttuvat elämän hipuessa sormenpäistä yhä kyynisemmiksi ja halveksuvimmiksi komediaa haluavaa yleisöä kohtaan. Tähän heitetään vielä Apatow-tyylistä ihmissuhdedraamaa ja paketti on kasassa!
Viime aikoina komediaelokuvissa on ollut suosiossa nousevana trendinä se, että elokuvat ovat itsetietoisia joko siitä, että ne ovat elokuvia tai teemoista, joita ne käsittelevät. Funny People vie tämän itsetietoisuuden varmasti komedialliseen äärimmäisyyteen, sillä se vie meidät syvälle sitä tehneiden ihmisten mieliin ja ajatuksiin. Ihmiset eivät ole hauskoja, sillä heille komedia on työtä. Elokuva käsittelee koomikkoja jotka työstävät komedista materiaalia täysin ilmeettöminä. Asiat jotka naurattavat meitä näiden idoleiden ja yritteliäiden sekopäiden astuessa lavalle syntyvät pimeissä yksiöissä pitkissä ja pitkäveteisessä sessioissa, joissa keskustellaan pitkälti siitä mikä saa typerät ihmiset nauramaan parhaiten.
Leffa esittääkin meille yllättävän synkän näkökulman huumorin ja koomikkojen olemassaololle; Onko meillä asiat tosiaan niin huonosti ja epähauskasti, että joudumme turvautumaan tuntemattomien laukomaan pilkkaan selviytyäksemme arjestamme? Mielestäni tätä voisi käsitellä jonkinlaisena ikuisuuskysymyksenä eskapismin tärkeydestä ja järkevyydestä, sillä sitä tämä toiminta pohjimmiltaan on: Arjen pakenemista naurun maailmaan. Mutta tässä asiassa Funny People tuokin yhden kysymyksen lisää asiaan: Mikä naurattaa ihmistä, joka naurattaa ihmisiä työkseen? Mistä kyseinen yksilö voi repiä iloa ja hauskuutta eloonsa, jos hän kuluttaa päivät pitkät analysoiden ja miettien sitä miksi ihmiset nauravat asioille? Funny Peoplen johtopäätös on, että kyky nauttia huumorista tulee uhrata komedian alttarille jos uralle lähtee. Tästä voi olla montaa mieltä, mutta Funny Peoplen hahmoille tämä ainakin on hyvin tosiperäinen seikka. Tätä analyyttistä ja kysyvää näkökulmaa avittaa elokuvan varsinainen päähenkilö, Seth Rogenin Ira. Hän tulee Simmonsin elämään täysin ulkopuolisena, ja pysyy sellaisena niin omien kuin Simmonsin kavereiden läheisyydessä. Koko elokuva on pitkälti kuvattu hänen näkökulmastaan, ja tämä avittaa suuresti komediakriittistä puolta toimimaan paremmin. Rogen on myös roolissa varsin hyvä, ja on selvästi ymmärtänyt roolihahmonsa tietynasteisen ulkopuolisuuden. Hän on jo monien elokuvien ajan myös hionut koomista ajoitustaan, joka on Funny Peoplessa melkeinpä huipussaan.
Toisesta päähenkilöstäkin pitänee sanoa muutama sana, sillä Adam Sandler tekee todennäköisesti elämänsä roolin George Simmonsina. Kuten saimme todistaa Mickey Rourken kohdalla The Wrestlerissä, on näyttelijöiden helppo näytellä eräänlaista traagisempaa versioita heistä itsestään. Sandler on varmasti mukava heppu oikeassa elämässä vaikken suurimmasta osasta hänen elokuvistaan pidäkään, mutta Funny Peoplessa hän antaa sellaisen kuvan itsestään, että se pitää nähdä uskoakseen. Vaikka Rourken tulkinta painijahahmosta oli syvällinen ja traaginen, oli hän kuitenkin enemmän olosuihteiden uhri kuin valintojensa vuoksi huonoon jamaan joutunut henkilö. Sandlerin Simmons taas tuntuu siltä, että hänellä on ollut menneisyys, jossa hän on itse riistänyt elämänilonsa teoillaan. Sandlerin useat yllättävän syvälliset ja tulkinnanvaraiset puheet hänen omasta turhuudestaan ovat traagista katseltavaa, ja ainakin itse hämmästelin jatkuvasti sitä, miten Sandler pystyy esittämään ilmeillä, eleillään ja dialoginsa verbaalisella toimituksella hahmonsa kokonaisvaltaista surullisuutta, masennusta, traagisuutta ja etenkin katumusta. George Simmons on henkilö, jolla on paljon tunteellista lastia, ja kaikkea sitä emme pääse purkamaan elokuvan kuluessa, mutta tämä purkamatonkin osa on selvästi ollut Sandlerin päässä hänen näytellessä tätä sosiaalisesti itsetuhoisaa miestä. Tämä jos jokin on hyvän näyttelijän merkki.
Koska tarinassa kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä tutustuu toisiinsa, on hienoa että me katsojat pääsemme näkemään juuri tämän tutustumisvaiheenkin. Yleensä se skipataan elokuvissa montaaseilla, mutta tässä tapauksessa voin sanoa että jopa näemme siitä leijonanosan. Tämä on mainiota, sillä pääsemme siten helposti ja luontevasti hahmoihin sisään samalla kun he tekevät samoin. Tämä myös lisää samaistumista katsojan ja hahmojen välillä. Tällainen suhteenluominen tuntuu kirjoitettuna jonkinlaiselta normilta peräti, mutta valitettavan harva viime aikojen komedia on käyttänyt tätä metodia katsojan koukuttamiseksi. Surullisin esimerkki tästä lienee I Love You, Man, elokuva joka käsittelee ystävyyttä mutta ystävystyminen skipataan tylsällä montaasilla eikä täten kaveruussuhdetta katsojan mielessä synny. Tämä filmi onnistuu välttämään tämän petollisen ansakuopan mehevällä loikalla sen ylitse, ja saakin hyvin luotua päähahmojensa välille toimivaa dynamiikkaa ja ihmissuhteita erinomaisen pohjustuksen avulla.
Ikävä kyllä sen jälkeen kun Funny People on esittänyt mainioita kysymyksiä komedian olemuksesta ja luonut traagisen hahmon, se menee pelastamaan hänet kliseisimmällä mahdollisimmalla tavalla. Onhan se toki hienoa, että kyseinen hahmo jollakin tavalla pelastuu, mutta elokuvassa se tapahtuu aivan liian äkkiä. Nousu psyyken pohjalta huipulle hyvän mielialan luokse on liian nopea, ja tuntuu täten luonnollisen vastakohdalta muuten hyvin luontevassa draamakomediassa. Tämän ns. synninpelastuksen jälkeen elokuva myös muuttaa radikaalista sävyään hieman kevyemmäksi komediaksi. Onneksi se silti jatkaa kysymysten esittämisestä, mutta ikävä kyllä nyt aihe muuttuu puhkikulutettuihin ihmissuhdekoukeroihin tyyliin voiko pettäminen olla oikeutettua. Tällä asetelmalla ei enää mehevästä dialogista ja hahmoista saada kaikkea irti, ja elokuvan loppuosa tuntuukin selvästi väljemmältä kuin surullisempi alkupuolisko. Silti pitää sanoa, että vaikka loppupuoli tuntuu kliseiseltä ja puhkikulutetulta, on siinä hienoja yksittäisiä kohtauksia, kuten Rogenin ja Sandlerin välinen keskustelu eräällä kohtalokkaalla kotimatkalla. Funny People kestää muuten kaksi ja puoli tuntia. Se voi tuntua pitkältä ajalta draamakomedialle, mutta kiitos muuten toimimattoman keskivaiheen tyylinmuutoksen, ei elokuva täysin kyllästytä missään vaiheessa. Vaikka huomasin selvästi tämän yhä olevan sama elokuva loppupuoliskollakin, kepeämpi sävy ajaa alkupuolen synkkyyttä ja rankkuutta pois tuoden tilalle kepeää huumoria, jonka ansiosta Funny People ei todellakaan ehdi tylsistyttämään katsojaansa.
Mitä tästäkin kokemuksesta sitten jää käteen? Käsitys siitä, mihin Adam Sandlerin kaltaiset koomikot parhaimmillaan kykenevät, ja siitä, että Judd Apatow pystyy kirjoittamaan paljon syvällisempää kamaa kuin mitä olemme häneltä tähän mennessä nähneet. Vaikka Paksuna ja 40 V. ja Neitsyt olivat hauskoja elokuvia, ne eivät ikinä kurkistaneet teemojensa pintaa syvemmälle erityisemmin. Funny People tuntuu loogiselta seuraavalta askeelta ohjaaja/käsikirjoittajallemme, ja voi että miten siitä voikaan nauttia.
