Black Swan kertoo tarinan tanssille täysin omistautuneesta balleriinasta ja tämän tavoitteluista saavuttaa täydellisyys. Elokuva on matka paineen ja stressin alla kamppailevan ihmisen sielunelämään, vailla ymmärrystä tai tukea.
Juonesta vain sen verran että balleriinaa odottaa suuri roolipyrkimys, joutsenkuningattaren rooli joutsenbaletissa.
Vaatimus täydellisyyteen tulee usein monelta ulkoiselta taholta ja elää yhteiskunnassa salakavalasti ajaen pientä ihmistä äärimmäisiin suorituksiin tai kurjaan pettymykseen, pelkoon omasta epäonnistumisestaan.
Nina Sayers (Natalie Portman) on viaton balleriina, joka elää ulkoisesti pinkissä todellisuudessa vailla oikeita huolia. Hänen maailmaansa kuuluu äiti sekä tanssi, baletti joka on hänelle elämä – elämästä emme voi puhua, jos emme samaan aikaan puhu kärsimyksestä, kuolemasta. Elämä hänelle on tuotu suoraan eteen ja tanssikengät on peritty entiseltä tanssijaäidiltä. Kuitenkin menestystä vaille jäänyt äiti luonnollisesti toivoo tyttärelleen kaikkea hyvää sekä menestystä, mutta psykoottisen ylihuolehtivaisella ja fanaattisella tavalla toteutettu kasvatus ei voi olla vaikuttamatta ”lapseen”.
.
Toinen ääripää ja protagonistiin vaikuttava tekijä on joutsenlampibaletin ohjaaja Thomas Leroy (Vincent Cassel) , joka vaatii tanssijalta kaiken, kontrastin molemmat puolet, hyvän ja pahan. Hän janoaa muutosta tanssiin, ihmettä ja uutta pikkuprinsessaa, joka voidaan paiskata katuojaan sen käytön jälkeen. Balettin kovat markkinat, nuoren naisen kauneusihanne ja pelko oman tanssiseurueen säilyvyydestä yleisönkerman teatterikaukoputkien linssien edessä on pakottanut kuluttaja ystävälliset käytännöt nyt myös tanssikulttuurin keskuuteen, tehden tanssijoista käyttötavaraa kuin tulitikkuja, jotka palavat nopeasti loppuun,
Yhteiskunnassa jossa ihmisellä ei ole yhtään tervettä ihmissuhdetta, jossa korostetaan yksilökeskeistä ajattelua ja jossa väkisinkin kokee muut ihmiset ahdistaviksi tuskin kukaan säilyisi tervejärkisenä. Päähenkilöllä on kautta elokuvan henkistä oireilua, joka vain pahenee kohti viimeistä kliimaksia – sulautuminen taiteessa, repeämä todellisuudessa.
Nuori nainen, kaunis, lahjakas ja rakkaudessa kylpenyt mutta täysin irrallaan yhteiskunnasta. Miksi empatiani eivät herää? Isätön kyllä, eli ehkä siellä sissimmässä jotain myötätuntoa herättäviä demoneita piilee, mutta roolihenkilö tuntuu liian itsekkäältä ja rationaaliselta, jotta häneen voisi rakentaa pienintäkään sidettä tai yhdistävää tekijää oman elämän kanssa. Kuten Godardin elokuvista esim. Viikonloppu, on sanottu ettei niissä ole yhtään ajattelevaa ihmistä, niin ei ole juuri tässäkään elokuvassa. Kaikki roolihenkilöt kuin pakenevat todellisuuttaan ja ovat vain vailla menestystä tai mielihyvää.
Elitismi ja homo universale tyylinen yksilönkorostus tematiikkana ei ole myöskään kovin omaperäistä nykyelokuvassa, eikä myöskään mielenterveys ongelmien avulla toteutettu kerronta tai tyylittely. Kuvaus ja leikkaus on kaunista ja voidaan sanoa, että myös omaperäistä; heijastukset, ahtaus ja pimeys yhdistävänä tekijänä sulavoittavat kerrontaa ja auttavat ymmärtämään päähenkilöä, tilavalla lavalla hän on elementissään, rauhassa, mutta vain näin kuitenkin harjoittaessaan omalla tavallaan pakoa todellisuudesta.
Elokuva herätti minussa kuitenkin toiveikkaan ajatuksen siitä kuinka ihmisen on mahdollista omistautua itselleen rakkaalle asialle ja kuinka siitä tulee taistella ja viedä se loppuun, vaikka pää
menisi!
