Kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten Sergio Leonen dollaritrilogia eteni päätösepisoodiinsa kehutun Hyvä, pahat ja rumat – elokuvan myötä. Aikalaisekseen superkallis leffa oli – ja on edelleenkin – kaunistelematonta kerrontaa kovista ja brutaaleista ajoista, jolloin armoa ei tunnettu.
Hyvät, pahat ja rumat eli tuttavallisemmin HP&R ei ole kaikesta loistavuudestaan huolimatta täydellinen teos. Osaksi menoon vaikuttaa varmasti Leonen parhaimman työn eli Huuliharppukostajan täydellisyys. Huuliharppukostaja pystyy nimittäin joka osa-alueella selvästi parempaan suoritukseen kuin HP&R. Ainoastaan itse juonen osalta taalakolmikon päätös yrittää pistää paremmaksi, mutta kompastuu lopulta liialliseen venyttelyyn matkallaan kohti kulta-aarretta. Ja vaikka tämän teoksen yhteydessä ei mainittaisikaan Harmonicaa, niin HP&R ei aivan ole kaiken hehkutuksen arvoinen. Eikä lausetta parane ymmärtää väärin, sillä ehdoton klassikko on kyseessä, se vain ei ole aivan kaikkien (täydellisten) osiensa summa. Reilut parikymmentä minuuttia viivyttelystä olisi irronnut pois, eikä raina olisi kärsinyt lainkaan. Päinvastoin, se olisi ansainnut puoli pojoa lisää.
On siis hyvä Blondie eli Joe (Eastwood) ja ruma Tuco (Wallach). He tienaavat rahaa vähintäänkin epäilyttävällä tavalla: Joe vangitsee etsintäkuulutetun Tucon, nostaa luvatut rahat ja pelastaa tämän aina juuri ennen hirteen joutumista. Sitten rahat jaetaan ja käydään uuden haasteen pariin. Ja jos on rahanhankkimistapa epäilyttävä, niin tuplasti epäilyttävämpää on miesten ystävyys, jossa toista puukotetaan selkään minkä ehditään. Yksi Leonen hienoimpia vetoja on Joen lempinimi. Hyviä tekoja ei juurikaan vähäpuheiselta sankarilta nähdä, mutta sekin oikeuttaa kuoleman aikoina moiseen nimeen.
Paha Sentenca (Van Cleef) on sitten se kolmas henkilö, kersanttismies, joka häärii kaksikon ja mystisen kulta-aarteen perissä. Matkalla kohti 200 000 dollaria ei vältytä sodalta, kurjuudelta, aaavikoilta ja kärsimykseltä. Kaiken maagisuuden ja Morriconen loistavan (muttei todellakaan parhaan) kojoottiteemascoren keskellä on myös huonompia ratkaisuja. Clint & tykki versus Tuco -taistelu hautuumaan tykönä ei säväytä ja yleensäkin ottaen arvet paranevat hupaisalla tavalla. Kohta, jossa suuret taistelijat Joe & Tuco hukkaavat vaistonsa ja kävelevät sotilaiden leirin vierestä huomaamatta sitä, on oikeasti hieman huvittava. Eikö kuvaa olisi voitu leikata leiriin eri tavalla…
HP&R on kaunis teos. Aseet paukkuvat, näyttelijäkaarti vakuuttaa Clint etunenässä ja vihollisen henkiä menee, mutta enempää pisteitä ei silti rainalle heru. Viittä tähteä en harkitsisikaan: Hyvät, pahat ja rumat on niukasti trilogian paras osa ja maksimaalisesti venytetty westerneepos.
