Jokaisen Gaspar Noén elokuvan olen nähtyäni halunnut omistaa, mutta niitä tulee harvemmin katsottua toistamiseen. Yleensä syynä on, että ne ovat katselukokemuksena riepottelevan fyysisiä. Enter the Void on sitä myös, mutta lisäksi huumaavassa audiovisuaalisuudessaan niin ehdoton elokuvateatterikokemus, että ajatus sen katsomisesta kotiolosuhteissa (tykillä tai ei) tuntuu laimealta.
Jo neonvaloina strobottavat alkutekstit iskevät ennakkoasenteet tehokkaasti takaisin katsojan kurkkuun. Aivojen tyhjennyttyä esitellään päähenkilö äärimmäisen rajatusta näkökulmasta. Ensimmäistä persoonaa tavoitellaan silmänräpäyksiä myöten, kunnes kamera liitää kaupungin kattojen yllä kuvausteknisesti vaikuttavimmalla tavalla sitten Soy Cuban. Paperilla elokuvan käyttämät tekniikat vaikuttavat ehkä itsetarkoitukselliselta taidehörhöilyltä, mutta kankaalla kaikki toimii. Enter the Voidin luoma maailma on tyylitajussaan mieletöntä katseltavaa aina hypnoottisista hallusinaatiofraktaaleista Marc Caron luomiin, hiottuihin miniatyyrilavasteisiin saakka.
Kehystarinassa on ongelmiin ajautunut narkomaani Oscar, joka on luvannut jo lapsena siskolleen, ettei koskaan jättäisi tätä. Enempää juonesta ei parane kertoa, eikä se ole sinänsä tarpeellistakaan; jo hyvissä ajoin Noé siirtyy käsittelemään varsin estottomasti hahmojaan isompia teemoja. Tämä ei tarkoita, etteikö elokuvan sisarusparista välittäisi – päinvastoin tarinan käännekohdat viiltävät tiensä verkkokalvolle kipeästi, koska näkökulman rajaukselta ei pääse pakoon silloinkaan, kun haluaisi.
Enter the Voidin rakenne on mielenkiintoinen, sillä se sallii kerronnan pirstaloitua ja vaeltaa luomassaan maailmassa vapaasti kompilaatioelokuvaakin muistuttavalla tavalla. Noén pyöritellessä uhmakkaasti niinkin isoja teemoja kuin seksuaalisuus tai arvotyhjiöt on hämmästyttävää huomata, miten yhtenäisenä elokuva pysyy. Loppupuolella on kiistatta jonkin verran ilmaa, muttei kuitenkaan missään vaiheessa sisällöllistä rönsyilyä. Enter the Void liikkuu luomiensa sääntöjen maailmassa niin itsevarmasti, että vertailu johonkin Lovely Bonesiin – jonka asetelma periaatteessa mahdollistaisi samanlaisen kerronnallisen työkalun – jää lähinnä huonoksi vitsiksi.
Ohjaajansa aiempiin töihin verrattuna Enter the Void ei tunnu kovin provosoivalta – ehkä siksi, että kosolti tulkittavaa jää katsojalle omaan maailmankuvaan sovitettavaksi. Teatterista poistuttuani järkeilin näkemäni tyytyväisenä ja luin vasta myöhemmin haastattelun, jossa Noé julisti elokuvansa sisältöä auki tavalla, joka oli täysin ristiriidassa oman tulkintani kanssa. Olin raivoissani: jätkähän ei tajua leffastaan selvästi mitään!
Kommentillaan Noé sai tarkastelemaan teostaan eri näkökulmasta, ja hyvä niin. Enter the Void oli kuitenkin ehtinyt juurtua jo niin syvälle henkilökohtaisten elokuvien kaanoniin, että vastakkaisen näkemyksen kuuleminen tuntui miltei hyökkäykseltä itseä kohtaan. Tämä elokuva on ohjaajaansa isompi.
