Liittoutuneet sotilaat Britanniasta, Belgiasta ja Ranskasta ajautuvat Saksalaisten sotilaiden toimesta, Dunkirkin rannalle. Pelastautumisen välissä on Englannin kanaali, jonka kautta he yrittävät päästä turvaan, Saksalaisten pommittaessa heitä ilmasta, maalta ja meriltä.
Dunkirk eroaa massavirran sotaelokuvista dialogin ja hahmojen kehityksen puutteella. Dunkirk ei anna hahmoille rauhaa kertoa taustoistaan siviilielämästä, joka ei varmasti ole heillä ensimmäisenä mielessä sodan rehoittaessa heidän ympärillä. Tämä asia tulee jakamaan yleisöä eri mielipiteisiin. Christopher Nolan hakee käsikirjoituksellaan, että ohjaamisellaan realistisinta tapaa kertoa tarinaansa tästä kammostuttavasta tilanteesta. Hän haluaa pakata elokuvan mahdollisimman tiiviiksi toiminnalla, jännityksellä ja ahdistuksella.
Dunkirkin voi arvostella kahdesta eri näkökulmasta. Ennakkoluuloihin ja odotuksiin verraten, jotka olemme muodostaneet edellisistä sotaelokuvista ja elokuvista ylipäätänsä. Tai miten Christopher Nolan onnistuu tavoitteissaan tätä elokuvaa tehdessään.
Nolan muuttaa sotaelokuvien formulaa täysin Dunkirkissä. Hän kertoo tarinan kolmesta eri näkulmasta nivouttaen ne elokuvan lopussa. Hän leikkaa elokuvan niin että joskus saatamme olla hieman hukassa missä elokuvan aikalinjaus kulkee. Ensimmäisellä katselukerralla tämä saattaa tuntua hämmentävältä tavalta kertoa tätä tarinaa. Nolan on tunnettu kronologisen tarinankerronnan rikkojana, joka tulee ehkä parhaiten esille hänen ensimmäisessä elokuvassaan Mementossa, joka on kerrottu taaksepäin kulkevalla juonella. The Prestige, Batman Begins, Inception, ja Interstellar käyttävät kaikki ei-lineaarisen tarinankerronnan menetelmiä, ja on selvää että Nolan nauttii katsojan haastamisesta, ja hän haluaa meidän yleisönä ajattelevan tapahtumia ja yhdistelemään niitä tarinan muodostamiseksi. Edellä mainituissa elokuvissa Nolanilla on jokaiseen elokuvaan oma tarkoituksensa rikkoa kronologinen järjestys. Mementossa hän kieltää meiltä tiedon, joka on päähahmoltammekin kielletty, auttaen meitä samaistumaan paremmin seuraamaamme hahmoon. The Prestigessä hän huijaa meitä, kuten elokuvan hahmot huijaavat toisiaan, edelleenkin auttaen meitä samaistumaan hahmoihin paremmin ja pimentämään meiltä juonenkäänteet joita elokuva sisältää.
Kysymys kuuluukin, mitä Chris Nolan ajaa Dunkirkissä takaa tarinankerronnan poikkeuksellisella leikkaamisella aikajaksojen välillä. Elokuvaa katsomalla ja hänen haastattelujaan kuuntelemalla voi huomata nopeasti, että hän hakee intensiivisintä tapaa kertoa Dunkirkin evakuoiminen. Tämä elokuva on henkeäsalpaavan jännittävä, ja nopeatempoinen. Hän ei anna katsojalle rauhaa sodan kauhuista, aivan kuten sotilaatkaan eivät saaneet. Ja tätä kaikkea on edesauttamassa, erityinen leikkaamistapa. Toisella katselukerralla huomasin, sen olevan jopa kiinnostavampi, kun sai yhdistellä eri osia paikoilleen.
Todentuntuisuutta on tehostamassa, Nolanin tutut yhteistyökumppanit, kuten kuvaaja Hoyte Van Hoytema, säveltäjä Hans Zimmer, leikkaaja Lee Smith, sekä lavastaja Nathan Crowley. Hoyteman kanssa he käyttävät upeasti Imax kameroita, jotka ovat kuvan ja äänenlaadultaan kirkkaasti muita hulppeammalla tasolla. Imax kamerassa käytettävän filmin koko on paljon muita kookkaampi, joka pystyy tallentamaan syvemmän ja tarkemman kuvan. Selvääkin on että itse kamerakin on muita suurempi ja painavampi. Tämän takia formaattia käytetään rajoitetusti elokuvatuotannossa. Nolan on formaatin yksi suurimpia rakastajia, ja hän on käyttänyt sitä Yön Ritarissa, Yön Ritarin Paluussa ja Interstellarissa, yleensä kuvaten vain toimintakohtauksia, tai laajoja maisemakuvia. Dunkirk on kuvattu lähes täysin Imax kameralla, joka on jo saavutus itsessään. Tämä on varmasti vaatinut tajuttomasti työtä ja nerokkuutta laitteiden turvalliseen ja tehokkaaseen käyttämiseen. Dunkirk on kuvattu tajunnanräjäyttävän taidokkaasti ja katsojasta tuntuu kuin olisi paikan päällä taistelemassa hengestään.
Nathan Crowleyn kanssa he käyttävät aitoja lentokoneita, aitoja sotalaivoja ja aitoja pukuja jotka ovat kaikki yksityiskohdiltaan äärimmäisen tarkkoja. He jopa kuvasivat elokuvan sen oikealla tapahtumapaikalla. Tämä kaikki edesauttaa Nolanin tavoitetta tehdä mahdollisimman realistinen elokuvakokemus. Hänen ei ohjaajana tarvitse kuvailla näyttelijöilleen tapahtumia, joidenka perusteella näytellä, koska kaikki tapahtuu oikeasti heidän ympärillään. Nolanin tarvitsee vain taltioida täydelliset otokset jokaisesta kohtauksesta.
Hans Zimmerin musiikki ansaitsee myös erityismaininnan, koska tällä kertaa Zimmer ja ohjaaja Nolan ei lähde hakemaan upeita melodioita ja tarttuvia sävelmiä. Zimmerin musiikki on suoranaista terroria. Se on viimeinen lisäys, jännityksen ja ahdistuksen tunteeseen. Musiikki soveltuu elokuvan tapahtumaan ja aiheeseen täydellisesti, muodostaen aivan erityistä kauhun tunnelmaa.
Dunkirk tulee jakamaan laajasti mielipiteitä. Elokuva ei tule sisältämään tunteellisia hahmojen tapahtumakaaria. Se ei sisällä dramatiikkaan purkautuvia keskusteluja, eikä se anna minkäänlaista pohjaa hahmojen taustoille. Dunkirk ei myöskään jaa elokuville tuttua struktuuria, joka veisi sinut tunteelliselle matkalle askel kerrallaan. Elokuvan ainut askel on tapahtuma itse ja meidän on pakko seurata kaaosta ja tuhoa alusta loppuun. Kaikki ohjaaja Christopher Nolanin päätöksistä jakaa elokuvan juoni kolmeen eri osaan, pimentää hahmojemme taustat ja strukturoida elokuva vain yhteen tapahtumaan, kertoo kaiken Nolanin tavoitteesta: Muodostaa mahdollisimman intensiivinen ja realistinen elokuvakokemus.
