Lähitulevaisuutemme maapallon tilanne näyttää surkealta. Maanviljelys ei ole enää mahdollista. Vilja on nimittäin hävinnyt maissia lukuunottamatta ja jatkuvat myrskyt ja leviävä pöly tekevät pian Maasta elikelvottoman.
Enää ei voi katsoa alas maahan, vaan silmät pitää suunnata kohti taivasta eikä vaan taivasta vaan avaruutta. Kahden lapsensa kanssa asuva entinen NASA:n lentäjä, nykyinen maanviljelijä ja leskimies Cooper saa tehtäväkseen johtaa nelihenkisen retkikunnan läpi madonreikien etsimään uutta kotia toisesta galaksista, silläkin uhalla ettei palaa enää ikinä takaisin.
Christopher Nolan ohjasi muutamia vuosia sitten uniseikkailu Inceptionin, joka vaikutti erittäin syvästi ja sen jälkeen olen joka painajaisessani tajunnut että “hei tämähän on vain unta. Voin siis tappaa itseni ja herätä sitten todellisuuteen”. Ja kyllä…Inception oli siis vaikuttava, mutta sitten näin Interstellarin ja se oli kyllä tajunnanräjäyttävä.
Muistan vieläkin, kun eräs apuopettajistamme oli suositellut Interstellaria. Ja sanoi että “Se on pakko katsoa suurelta valkokankaalta mahtavien kajareiden kanssa”. No…en sitten ehtinyt mennä teattereihin katsomaan tätä ja harmitti jonkun verran. Sitten lainasin sen Filmtownista ja aloin katsoa sitä. Se tempaisi mukaansa jo alkumetreillä ja huumasi lopulta melkein totaalisesti.
Nolan on luonut mahtavan tieteisseikkailun. Interstellar on pirun jännittävä, vakava ja visuaaliseti uskomattoman herkullista ja nautinnollista katseltevaa. Siis ne mahtavat madonreikäkuvaukset ja eri ulottuvuuksissa kulkemiset ovat lumoavaa. Avaruus on kuvattu erilaisena kuin esim: “2001: Space Odyssey:ssa”, sillä tässä se on paljon kauniimpi vaikka se on myös täynnä vaaroja.
Ja sen lisäksi, että Interstellar on täyttä science fictionia, on se myös lähes täyttä draamaa. Ne hetket kun Cooper lähtee perheensä luota, vaikka on luvannutkin uskollisesti palata takasin, se ei ole kuitenkaan ollenkaan varmaa. Draaman aineksia tuovat lisää myös Cooperin ja Murph-tyttärensä äärimmäisen emotionaaliset videovälityksellä puhumiskohtaukset.
Tarina on aivan mahtava ja siinä otetaan sekin shokeeraava seikka huomioon, että kun Cooper palaa hänen lapsensa ovat häntä vanhempia tai jopa kuolleita. Yksi tunti vieraan planeetan pinnalla vastaa seitsemäää vuotta maapallolla. Myös elokuvan loppupuolella olevat ulottuvuuskohtaukset ja siellä isän yhteyden saaminen tyttäreensä saavat pään aivan pyörälle.
Jos Nolanin oli idea tehdä vaikea elokuva, hän onnistui. Koska sitä tämä todella on. Itselläni meni ainakin pää täyteen kysymyksia ja olin jotenkin äärimmäisen vaikuttunut (olen siis 14).
Näyttelijät hoitavat roolinsa täysin moitteettomasti. Matthew McConaughey hoitaa yhden parhaimmista rooleistaan lapsensa jättävänä avaruuslentäjänä. Anne Hathawayn hahmoa olisi ehkä hieman voitu saada enemmän esille, mutta hyvän suorituksen vetää hänkin. Jessica Chastain ja Mackenzie Foy ovat loistavia “Murphejä” niin aikuisena kuin lapsena, ja ei sovi unohtaa vielä “Murphena” vanhana esiintyvää Ellen Burstynia. Myös Michael Caine tekee hyvän suorituksen, sekä muut avaruuslentäjät. Hauskoja hahmoja oli myös autopilotit TARS ja CASE.
Musiikit ovat loistavia. Siis se urkumusiikki jota Hans Zimmer laittaa soimaan on tajunnan räjäyttävää ja myös pirun koskettavaa. Musiikki kulkee aivan käsi kädessä elokuvan kanssa. Välillä se on hiljaista hyminää ja välillä taas erittäin voimakasta pauhetta.
Myös lavastus, äänitys, kuvaus, leikkaus, äänitehosteet sekä tietenkin erikoistehosteet luovat elokuvaan aivan oikean tunnelman ja tekevät elokuvasta entistä mahtavamman elokuvaelämyksen.
Mitä huonoa tässä sitten on. Ehkä paikoitellan turhan sentimentaalinen, mutta toisaalta se ei haittaa yhtään. Pituuskaan ei puuduta sillä mielestäni joka minuutti kuuluu elokuvaan. Kuitenkin Interstellar on visuaalisesti ja sisällöltään täydellisyyttä hipova mestariteos!
