Nimestä sen jo huomaa, että Tuomion temppeli on huono leffa. Puntaroidaanpa vähän: Kadonneen aarteen metsästäjät pitää jo pelkässä nimessä sisällä suoranaisen kutsun seikkailuun. Entäs sitten Viimeinen ristiretki? Oih ja voih tätä positiivisten seikkailutunnelmien tulvaa, pianhan tässä karkaa väkisinkin Lähi-itään. Jopa Kristallikallon valtakunta menettelee välttävästi. Mutta Tuomion temppeli? Ei sitten niin mitään tuntua kunnon seikkailusta, jota Indiana Jonesit selvästi kuitenkin ovat. Sen sijaan nimi sisältää vähän fiiliksiä huonosta kauhuleffasta. Ikävä kyllä samaa löytyy myös itse leffasta.
Vuosi ennen Kadonneen aarteen metsästäjien tapahtumia Indiana Jones (Ford) reissaa Itä-Aasiassa. Shanghaihin sijoittuvien alkukommellusten jälkeen seikkailija-arkeologi päätyy pelastamaan pientä intialaiskylää paitsi alueen, myös maailmanrauhaa uhkaavalta uskonnolliselta kultilta. Eli suomeksi: kun alkukantaiset pakanat pyrkivät raakuuksineen maailmanvaltiaiksi, on valkoisen miehen taakkana tulla laittamaan touhulle stoppi.
Mukana Indylla on reissussa lapsi nimeltä Short Round (Quan), jonka jutut ovat vähintään yhtä nokkelia kuin nimikin. Keskivertoperhettä täydentää laulajatardiiva Willie (Capshaw). Capshaw ja Quan osaavat hyvin esittää roolejaan, mutta hahmoista itsestään löytyvät heikkoudet hieman haittaavat. Erityisesti Willie on koko ajan kirkumassa, mitä tuskin voi nautinnon puolesta kutsua positiiviseksi lisäksi.
Siinä missä Kadonneen aarteen metsästäjät oli letkeää seikkailua parin hienon toimintakohtauksen kanssa, on Tuomion temppeli kökköä tarinankerrontaa, joka kulkee eteenpäin vähemmän laadukkaiden toimintakohtausten, ällöttävyyksien sekä itämaisen eksotiikan varassa. Nyt on nimittäin kyseessä niin viimeisen päälle laskelmoitu teos, että ottaa oikein reippaasti päähän. Yleisöä kosiskellaan seikkailija-arkeologin puolelle takuuvarmoilla konsteilla, joilla vastapuoli leimataan inhaksi juonittelijajoukkioksi.
Vaikka Indy matkustaakin kovin eksoottiseksi maalatussa Kaukoidässä, on meno niin räikeästi ylilyötyä, että harmittaa vähintään urakalla. Indy saattaa matkalla kohti varmaa tuhoa tilanteessa, johon ei voi itse vaikuttaa, mutta yllättäen aika lähes pysähtyy, mutta ei toisaalla, jossa ulkopuoliset tapahtumat auttavat sankarin pois pulasta. Ja onpa se Kaukoitä kovin raakalaismainen, sillä lähes koko ajan joku koettaa ottaa reilun valkoisen miehen päiviltä. Itämaisen eksotiikan nimessä tehtyjä ylilyöntejä löytyy vähintään yksi viidessä minuutissa. Mukana on ainakin woodoota, ihmeellisiä ruokalajeja ja tolkuttomia taikavoimia. Ja jumalia piisaa myös kristinuskon ulkopuolelta, vaikka Liiton arkkia edellisessä leffassa pelastettiin.
Sinänsä monet edellä luetellut ongelmat ovat kuitenkin muotoseikkoja, mutta hyvät toimintakohtaukset lähtevät kahville alun jälkeen ja palailevat vasta jos loppupuolella, eivätkä silloinkaan oikein täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Mukana on kuitenkin legendaarinen, useasti kopioitu salamurhaajakohtaus. Elokuvaa onkin tehty suurella sydämellä, mutta liian tosissaan. Esimerkkinä mainittakoon ”pelottavat” asiat, jotka ovat yhtä laaduttomia kuin nykykauhugenressä, eli luottavat lähinnä inhottavuuteen tai suoranaiseen groteskiuteen.
Nomen est omen, niinhän sanotaan. Tämä leffa saa nyt aika kovan tuomion. Loistavan, leikittelevän kadonneen aarteen metsästyksen jälkeen päädytään päättömään mätkimiseen. Leffasta täysivoimaisena löytyy vain Fordin karisma. Vinkkinä kuitenkin, että leffa paranee aavistuksen tulevilla katselukerroilla muuttamatta kuitenkaan sitä tosiseikkaa, että Tuomion temppeli on huonoin Indy –leffoista.
