Pienenä irtiottona kesällä harrastamaani saksalaisiin mykkäelokuviin keskittyvään maratoniini päätin kerran katsoa muutaman muista elokuvista tutun näyttelijän ja ohjaajan toisaalla tekemiä vähemmän tunnettuja teoksia. Tällä kertaa elokuvan pääosassa nähdään näyttelijä nimeltään Asta Nielsen, jonka pitäisikin olla vähintään nimenä tuttu jokaiselle vanhemman saksalaisen ja pohjoismaalaisen elokuvan ystävälle. Asta Nielsen nimittäin oli ensimmäinen kansainvälisen tason naistähti ja seuratuimpia elokuvanimiä 10- ja 20-luvun taitteen Euroopassa. Olen jo ehtinyt käymään muutaman Astan elokuvankin läpi aiemmin.
Fante-Annesta sen verran, että kyseessä on tällä kertaa norjalainen mykkäelokuva ja samalla yksi vuonomaan ensimmäisistä täysin norjalaisin ammattilaisvoimin tehdyistä täyspitkistä elokuvista, siinä missä useimmat aiemmat olivat lähinnä ruotsalais-tanskalaista tuotantoa. Rasmus Breisteiniä itseään pidetäänkin nykyään jonkinlaisena maan elokuvan isänä.
Elokuvan tarina perustuu Kristofer Jansonin samannimiseen näytelmään, joka kertoo nimensä mukaisesti Storleinin perheessä asuvasta Fante-Annesta eli karkeasti suomentaen “Manne-Annesta”, villistä ja riehakkaasta tytöstä, joka on aina kokenut itsensä vähän ulkopuoliseksi. Lapsena perheen vanhin poika lupaa mennä Annen kanssa naimisiin, mutta naikin lopulta toisen.
Heti kättelyssä tulkoon mainituksi, että Fante-Anne näyttää ja kuulostaa parhaimmillaan sanoinkuvaamattoman upealta, harvassa mykkäelokuvassa on osattu hyödyntää yhtä näyttäviä ja kauniita maisemia kuin tässä. Norjan jylhät vuoristomaisemat ja tuulen riepottelemat viljaisat niityt tuovat jokaiseen kuvaan valtavasti syvyyttä ja eloa, mutta kun tähän yhdistää muutoinkin komean, selvästi ruotsalaisvaikutteisen kuvauksen, liikutaan jo hyvin lähellä ajan parempaa kansainvälistä keskitasoa.
Ikävä kyllä tämän juonellinen anti ei kuitenkaan yllä kuvallisen annin tasolle missään vaiheessa. Itse ydintarina on lähinnä keskinkertainen ja katsottava, mutta Asta Nielsenin Fante-Annen hahmo tuntui pelkästään yksiulotteiselta ja tylsältä. Anne ei esimerkiksi koko elokuvan aikana koe kovinkaan merkittävää sisäistä konfliktia, tee mitään kiinnostavaa, kasva henkilönä tai opi uutta vaan sivuosissa olevien miesten on kirjaimellisesti kannettava vastuu kaikista päähenkilön virheistä ja ratkaistava lopussa kaikki tämän elämän ongelmat. Anne on käytännössä merkityksettömin hahmo omasta elämästään kertovassa elokuvassa.
Mitä tulee Asta Nielseniin itseensä, kyseessä ei tiettävästi ole se sama Asta Nielsen josta aiemmin kirjoitin vaan samaan aikaan Norjassa työskenteli hämäävästi toinen täysin täsmälleen samanniminen näyttelijä, jolla ei ole sen tunnetumman kanssa mitään tekemistä.
Ei Fante-Annesta kyllä huikeaa visuaalista puolta ihmeempää annettavaa jälkimaailmalle taida olla, mutta korkeatasoisen restauroinnin ja erinomaisten taustamusiikkien siivittämänä tämän katsomisesta tuskin ainakaan vähemmän viisaammaksi kukaan tulee. Itse voin kuitenkin nyt röyhistellä rintaani tultuani juuri nähneeksi ja arvostelleeksi elämäni ensimmäisen norjalaisen mykkäelokuvan.