Norjasta paukkuu ja kovaa. Morten Tyldum on tehnyt norjalaista elokuvahistoriaa luomalla tiivistunnelmaisen sekä toiminnantäyteisen 100 minuuttisen, joka todistaa, että Norjassakin osataan tehdä elokuvia. Norjan maine elokuva-alalla ei ole Suomea kummoisempi, mutta Headhunters osoittaa, että nousu kovaksikin elokuvamaaksi on mahdollinen. Ja vielä niillä Skandinavian bravuureita, Millenium-trilogian siivillä maailmanmaineseen nousseita, rikos-trillereitä.
Jo Nesbøn kirjaan (Hodjegerne, suom. Kukkulan kuningas) perustuva actionpläjäys keskittyy rikkaaseen Roger Browniin (Aksel Hennie): hän on vain 168 cm pitkä, mutta omaa kalliin talon, kalliin auton, arvokasta taidetta. Lisäksi hän on paras alallaan, hänellä on vierellä kaunis vaimo, vaimolla hieno taidegalleria – ai että, kun on hyvin. Vielä.
Roger perustaa headhunterin (eli kykyjenetsijän) uransa maineeseen. Yhtiöt luottavat hänen sanaansa ja palkka juoksee. Lisäksi Roger luo omaisuuttaan varastamalla taidokkaasti ja jälkiä jättämättä hyvin arvokkaita taidemaalauksia. Asiat alkavat mennä pieleen, kun hollantilainen Clas Greve (Nikolaj Coster-Waldau), tulee molempiin mukaan. Roger Brown suosittelee häntä GPS-yhtiö Pathfinderille sekä kuultuaan Clasin omistavan jopa 100 miljoonan arvoisen maalauksen, Roger varastaa sen. Clas ei olekaan tavallinen heppu, vaan eliittijoukoissa palvellut ihmistenjäljittäjä ja -metsästäjä, joka on tottunut kokemaan kovia ja joka on toiminut Pathfinderin kilpailevalla yhtiöllä. Kun Brown estääkin hänen pääsynsä Pathfinderin johtajaksi ja varastaa hänen maalauksensa, alkaa hirmuinen takaa-ajo ja Clas Greven verenhimo on suuri, tavoitteenaan Roger Brownin tappaminen.
Elokuvassa yksi asia tehdään hyvin selväksi: tämä elokuva on vuoden 2011 kulmakunnan kovin filmi. Headhunters tihkuu seksiä, raakoja sekä verisiä kohtauksia, mustaa huumoria, toimintaa ja saa katsojansa hikoilemaan jännityksestä. Mustan huumorin välityksellä elokuvan aikana yökötellään loputtomalle gorelle, mutta hetken päästä nauretaan sille. Kohtaukset tuovat monia eri tunteita katsojastaan esiin, mikä saa aikaan ennenkokematonta mielihyvää elokuvan pyöriessä eteenpäin. Takaa-ajon aikana juoni väistyy sivumalle ja antaa katsojalleen suuren määrän toiminnalla mässäilevää katsottavaa, joka on filmin parasta antia.
Elokuvassa ei pyöri maailmankuuluja näyttelijöitä tai ohjaajia, mutta jokainen tekee upeaa työtä. Aksel Hennie onnistuu eleganttina taidevarkaana, kun hän välittää katsojalle jokaisella liikeellään kipua ja tuskaa sekä hämmentyneisyyttä ihmetellessään, miksi häntä jahdataan takaa. Nikolaj Coster-Waldau taas kertoo jo katsellaan, että kohta lentää verta. Ja paljon. Sivuosissa ei sorruta yksinkertaisuuteen, elokuvassa esitetyt tunteet tarttuvat katsojaankin ja dialogi rullaa sujuvasti vieden juonta eteenpäin.
Ohjaaja onnistuu loistavasti luomaan jännitystä, sillä koskaan ei tiedä, milloin tapahtuu mitäkin. Se saa katsojan hikoilemaan sekä säikähtämään jännityksestä jokaiseen yllätykseen. Tyldum ei pelkää peitellä mitään ja Headhunters näyttääkin aivan kaiken. Jos ollaan alasti, niin mitään ei häpeillä. Jos jotakuta puukotetaan, niin näytetään, kun se veitsi uppoaa. Jos naama on murskaantunut muodottamaksi, niin, hyi sentään, sehän näytetään.
Headhunters on kevyesti yksi vuoden 2011 yllättäjistä. Odotukset vähän mainostetusta ja laimeasti hypetetystä norjalaisesta elokuvasta eivät voi olla suuria, mutta mielestäni se ansaitsee paikkansa kaikkien aikojen toimintaelokuvien joukosta. Headhunters ei tarjoa juurikaan sanottavaa ja syvällisempää tarkoitusta, vaan iskee katsojilleen puhdasta viihdettä. Tosin joillekin erittäin raakaa ja rajua sellaista, mutta itselleni yököttävätkin kohtaukset tarjosivat hyvää viihdettä. Headhuntersin huumori on synkkää. Juoni ei tarjoa erityisempiä, jonka takia on helpotus, että upeasti toteutettu toiminta on nostettu etualalle.
Headhunters pitää katsojan kiinni tuolissa, eikä irti saa päästää ennen lopputekstejä. Tämä toimintapläjäys on jokaiselle vauhdikkaan toimintaviihteen ystävälle hyvä valinta perjantai-illalle.
