On ymmärrettävää, että Psykon jatko-osat tuomitaan laajaltikin. Onhan kyseessä elokuvamaailman pyhäksi mieheksi julistetun Hitchcockin elokuvan jatkaminen, johon legenda ei elinaikanaan suostunut. Mutta heti kun aika jätti brittiherrasta, selkäänpuukottajia ja tuotannonjatkajia alkoi löytyä pilvin pimein. Vanha aussiystävä Richard Franklin oli sitten se mies, joka tarttui kiellettyyn hedelmään eli Psyko II:n ohjaustyöhön ja jolle Hitchcock voi pilvien päältä kysellä ”Et tu Richard?”.
Huonoista lähtökohdista huolimatta leffalla on ansionsa. Parikymmentä vuotta vanhempi Anthony Perkins henkii edelleen psykoottista energiaa ja Jerry Goldsmithin tunnelmointi vetää vertoja ykkösosalle audiopuolella. Mustavalkoisuus sen sijaan olisi ollut poikaa tällaisessa leffassa. Jotenkin tämä kahdenkymmenen vuoden takainen värimaisema ei istu Batesin motellin ympäristöön.
Norman-poika on siis vuosikymmenten jälkeen vapaalla jalalla ja lääkäreiden mukaan tervekin. Normanin teot tuntevan Lila Loomisin vastustuksesta huolimatta Norman palaa motelliinsa. Mielisairaalasta palanneen elo ei ole helppoa, mutta lohtua siihen tuo epäilyttävän sinisilmäinen tarjoilijatyttö Mary Samuels (Meg ”Jenniferin sisar” Tilly) sekä lääkärismies Bill Raymond (Robert Loggis). Eikä ole hankala arvata, että seuraavaksi sitten vain odotellaan aikapommin räjähtämistä ja mietitään millä suunnalla se edes räjähtää. Tikittämisjakso ei ole yhtä pitkä kuin ykkösosassa, mutta ei kyllä yhtä tehokaskaan.
Psyko II keikkuu useampaa kauhutoveriaan ylempänä ja on varsin viihdyttävä leffa. Veri pulppuaa Hitchcock-aikoja iloisemmin ja näyttelijäkaarti säilyttää ryhtinsä, vaikka pahuus tekee paluutaan vuosien tauon jälkeen. Juonikkuutta lopusta ei puutu…
