Samilla (Lavonen) ei oikein suju. Niinpä äiti (Heinula) vie pojan psykiatriseen sairaalaan. Oikeastaan nuorella miehellä ei ole mitään ongelmaa, ongelmia on vain häntä ympäröivillä tyypeillä. Mutta jos muilla ihmisillä lähelläsi on jotain vinksallaan, ei taatusti ole ihme, jos sinua haluttaa käpertyä jonkinlaisen häpeän ja tuskan alle ja vihata niitä, jotka lähestyvät sinua ellottavan pirtsakalla asenteella. Vittu, kun vituttaa. Samin kohdalla ongelmat ovat kuitenkin upottavan syviä, eikä niistä tahdo päästä selville edes Samin omahoitaja Taneli (Virtanen).
Kuvaaja Harri Räty on intoutunut esittämään tämän elokuvan maailman kellertävänä, mille on tarinaa seuratessa oikeastaan vaikea löytää kunnon perustetta. Oikeastaan väritys pelkästään häiritsee enemmän kuin tehostaa tarinaa. Katsojan iloksi leffassa puhutaan kuitenkin niin mukavan notkeaa suomea, että kuvapuolen heikkoudet voi melkein unohtaa hyvin kirjoitetun dialogin vuoksi. Hahmot kuulostavat aidoilta muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta. Sanat eivät tietysti olisi mitään ilman sanojia, joten kiittäminen on tässä myös elokuvan (pääosin nuorta) näyttelijäkaartia.
Julius Lavonen, joka tiettävästi tullaan myöhemmin näkemään myös elokuvassa Game Over, vie osaansa Samina kuin vanha tekijä. Sitä voisi luulla, että vähäpuheisen päähenkilön tekeminen on ollut nuorukaiselle piece of cake, mutta sivistyneemmät tietävät hiljaisuuttakin voitavan näytellä monella tapaa. Lavosen hahmon huonetoveria, hintti-Rudea esittävä Hannu Hurme ei hän jää paljoa heikommaksi omassa roolissaan. Pari kertaa Hurme jopa varastaa kohtauksen rakastettavan mielipuolisella kohkauksellaan. Leffan muut nuoret tekevät myös täysipainoista työtä, vaikka tarinan rakenne tietysti edellyttää, että heidän hahmoistaan ei taustoja paljon valotella.
Elokuvan vanhemmista näyttelijöistä erityiskiitoksen ansaitsee Janne Virtanen, joka yllätti allekirjoittaneen täysin. Ehkä miehen pitkällinen näkyminen neutraaleissa tv-projekteissa on aiheuttanut sen, ettei häntä ollut kovin helppo kuvitella tekemään näin sävykästä roolia.
Elokuvan ohjaajalle, Petri Kotwicalle, Koti-ikävä on ensimmäinen pitkä elokuva. Kertojana hänellä vaikuttaa olevan yhä kehittymisen varaa, vaikka elokuvassa näkyykin muutamia kiinnostavan omaperäisiä ideoita (esim. yöllinen kohtaus, jossa Sami vaeltaa sairaalan käytävää). Jotkin siirtymät ja tarinan lopetus tuntuvat hiukan hiomattomilta (puhumattakaan siitä, että musiikki pauhaa muutamassa kohtauksessa liikaa puheen päälle), mutta jos ne jättää huomiotta, voi Koti-ikävän nähdä hyvin onnistuneena elokuvana. Ainakaan se ei jää mässäilemään aiheellaan samaan tapaan kuin jokin ”amerikkalaisserkku”. Se ei myöskään yritä olla pelkästään nuortenelokuva, pikemminkin päinvastoin (mistä viestii jo leffan korkea ikärajakin). Koti-ikävä puhuttelee, eikä sen hahmoja kohtaan voi olla tuntematta sympatiaa.
