Jos jokin asia on tullut Nobuyuki Fukumoton vetävän omalaatuisia mangasarjoja seuratessa varmaksi niin se, että herra Fukumotoa voi lukuisten mahjong-painotteisten töittensä perusteella kutsua huoletta mahjong-hulluksi. Fukumoton eräs varhaisemmista avaintöistä on mahjongista muodostuva ”Ten”, jota mies työsti vuosien 1989-2002 ajan, jolloin mahjongista kertovat mangasarjat olivat Japanissa pinnalla; ne olivat tuolloin ylipäänsä kenttä, josta sarjakuvantekijä saattoi saada helpommin töitä. Innokkaalle harrastajapelaajalle mahjong-väritteiset tarinat sopivat pirtaan, jolloin ”Tenin” suunnittelu poiki aikoinaan uusia sivuhaaroja sarjassa esiintyvälle keski-ikäiselle mahjongnero Shigeru Akagille, jonka nuoruudelle Fukumoto laati massiivisimman sarjansa ”Akagin”, jota jatkoi ja kehitteli vuosien 1991-2018 ajan, kaikkinensa 27:n vuoden ja 36:n osan verran. Sittemmin Fukumoto on keskittynyt suosituimpaan sarjaansa ”Kaijiin”, joka on jatkunut japanilaisessa “Weekly Young Magazinessa” helmikuusta 1996 lähtien ja jatkuu säännöllisesti edelleen näinäkin päivinä. Vaikka ”Kaijin” laajempi kokonaiskuva on ollut ”Tenistä” ja ”Akagista” erottuva, täysin näiden hartaasti rakennelluista maailmoista erillään pysyttelevä, ”Kaijin” kolmas arkki vuosilta 2004-2008 peruutti sosiologisten kehittelyjensä jälkeen takaisin mahjongin luo, jolloin ”Kaijinkin” mahjong-arkkia kahlatessani mielikuvani Fukumoton elämänmittaisesta mahjong-harrastaneisuudesta vahvistuivat lopullisesti. Alkujaan Kiinasta kantautunut arvostettu tiilipeli on selvästi Fukumoton sydämellä sykkivä peli, jossa on shakkiin verrattavissa olevaa charmia, monimutkaisuutta ja ajattelua stimuloivaa koukuttavuutta, joiden lisäksi erien onnenelementtien sanotaan vaikuttavan peliin yhtä paljon kuin pelaajan strategisen ajattelun ja logiikan.
Niinpä ”Akagi” on lähtökohdiltaan hyvä ymmärtää hyvin spesifiksi sarjaksi; sarjaksi, joka on ennen kaikkea Fukumoton varhaisemmille töille pohjautuva, mahjong-harrastajille suunnatuksi mahjong-sarjaksi, jonka kertomus elää mahjong-settiensä muotoutumisen kautta. ”Akagiin” astuminen ei vaadi ”Tenin” tai Fukumoton yleisen tyylin tuntemista, mutta sen voimakas mahjong-painotus edellyttää kokijaltaan vähintään mahjongin perustietojen ja osaamisen tuntemista; ja mikäli mahdollista, varsinkin Japanissa ja Koreassa suositun riichi-mahjongin keskeisimmän pelijargonin ja erikoissääntöjen hallintaa, kuten riichien, noten riichin, ponin, kanin, chiin, ronin, dora-indikaattorin, yakun, manganin ja tenpain merkitysten tietämistä. ”Akagissa” painotetaan näiden lisäksi jatkuvana virtana kiinalaisen mahjongin nimitysten japanilaisia riichiversioita, jolloin sarjan seuraamista ja yleistä kärryillä pysymistä helpottaa huomattavasti myös riichi-mahjongin maiden (pin, sou, man), tuulien (ton, nan, xia ja pei) sekä lohikäärmeiden nimellinen tunnistaminen (haku, hatsu ja chun). Mahjongin monimutkaisen pisteytysjärjestelmän tai riichi-mahjongin satojen erilaisten tiiliyhdistelmien ymmärrys puolestaan eivät ole tarpeen, vaikkakin tunnetuimmat mahjong-kädet sekä niiden riichi-nimet olisi silti suotavaa tietää etukäteen, kuten esimerkiksi kolmentoista orvon tiilet ja nimet sekä suurten tuulten tiilet ja nimet. Sarjan animena aloittaneena ja mangana jatkaneena voin alleviivata ”Akagin” animeversion spesifisyyttä sekä sen tietylle japanilaiselle/korealaiselle katsojakunnalle suuntautuneisuutta sillä, etten usko mahjongista tietämättömän saavan sarjasta välttämättä kummempia irti, sillä pahasti keskeneräisesti loppuva animeversio ei ehdi kuin alustaa erien alla kuplivan kertomuksen lähtöasetelmia, jolloin sarja jää kokonaisuutena melkeinpä pelkästään ”Akagin” lukuisten alku-mahjongien animaatioseurannaksi.
Mikäli sarja ei tässä kohtaa karkoita tiehensä, ja katsoja taitaa mahjongia, “Kaijin” varjoon jääneelle ”Akagille” kannattanee antaa mahdollisuus, jos animesarjan arvelee sopivan omaan ruutumakuun.
Tunnelmallisen ja karhean folkrock-intronsa säestämä ”Akagi” alkaa suoraan asiastaan mahjongista, jonka eepos jakaantuu lähdeaineistolle tunnollisessa animessa kolmeen osaan. Ensimmäinen näistä käynnistyy sotien jälkeisestä vuodesta 1959, jonka erästä yömyrskyä väkevöittää neljän yakuzan tupakanleimuinen mahjong. Näiden rotankoloon hiipii odottamaton vieras; hiljainen 13-vuotias Akagi (Masato Hagiwara), jonka karvaimmalla tappiolla oleva renttu päättää värvätä mahjong-apurikseen. Osoittautuu että salaperäinen poika on hämmästyttävän lahjakas mahjongissa, minkä tietää myös paikalle ”sattumoisin” pöllähtävä kovaksikeitetty etsivä Yasuoka (Tesshou Genda), joka ei ole sen puhtoisempi kuin muutkaan, vaikka puhdas käteinen tätä kiinnostaakin. Akagin pelitaidoista innostuva etsivä päättää järjestää vähäpuheiselle teininerolle toisenkin kyseenalaisen mahjong-matsin, jossa tätä vastaan pelaa vanha ja sokea, venäläisestä ruletista pitävä mahjong-mestari Ichikawa. Murrosikäisen Akagin urotyöt päättyvät Ichikawan peliin, jonka jälkeen poika katoaa vuosiksi.
Toinen osa jatkuu kuutta vuotta myöhemmin vuonna 1965, jolloin etsivä Yasuoka kuulee Akagista yllättävällä tavalla. Akagi on hankkinut tavanomaisen osa-aikatyön tehdastyöntekijänä, eikä ole kiinnostunut maineesta tai mammonasta, mutta tämän harvat tuttavat pitävät poikaa edelleen kultasampona. Niinpä Yasuoka etsii aikuiseksi varttuneen nuoren käsiinsä, koska ahneella etsivällä olisi tälle taas tarjolla mahjong-erää kelmien kanssa. Akagilla tienaava etsivä myhäilee voittamilleen setelitukuille, eikä tätä jää liiemmin vaivaamaan ilmeettömän nuorukaisen antisosiaalisuus, apatia tai kuolemaan tähtäävä sairaalloinen elämänhaluttomuus. Omituisella nuorella on vaarallisen ihmisen aura, käsiaseita ja henkeä uhkaavia hämäräbisneksiä, vaan mitäs pienistä.
Sarjan perimmäisin osio on sen jaksosta 14 viimeiseen jaksoon 26 kehittyvä kolmas osa, joka on tarinallisesti animen lupaavin ja kiinnostavin. Sattuu niin että elokuisen yön orastava totuudenkajo paljastaa läheiseen metsään kätkeytyvän verettömiä ruumiita. Koska etsivä Yasuoka saa tehtäväkseen selvittää kalmojen alkuperiä, tämä yhdistää verettömyyden vampyyrilta näyttävään Iwao Washizuun (Masane Tsukayama), joka on tunnettu vanha kehveli ja hullu, synkässä herraskartanossaan lymyilevä outolintu ja legenda, jota on vaikeaa saada laillisesti vastuuseen mistään. Sen sijaan että etsivää kiinnostaisi vanhuksen perimmäiset motiivit tai kiinniotto, miekkosen rahavainu kuiskii rikkaasta Washizusta Akagia. Niinpä tämä järjestää rikollisen tuttavansa Ohgin (Issei Futamata) kautta Akagille myöhäisen vierailun Washizun kartanolle, jossa sekä Yasuoka että Ohgi uskovat pääsevänsä rahakkaille apajille, sillä talon isännällä on tapana pelata vieraittensa kanssa tiimipeliksi hiomaansa mahjongia, jossa voittajat saavat kylmää käteistä ja häviäjät menettävät verensä, elämänsä.
Pelipöydän äärelle istahtavaa Akagia ei kiinnosta tuttaviensa harrastama hyväksikäyttö sen enempää kuin viholliselta kynittävä rietas omaisuuskaan. Tätä motivoi vastapuolen Washizu ihmisenä, persoonana, joka pelkää elinpäiviensä hupenemista ja kuolemaa mielipuolisella vimmalla; kiihkolla joka tarttuu kaikkeen mahdolliseen elämässä kiinni olevaan raivoisalla otteella, jota nihilistinen ja kuolemaa kannattava nuorukainen ei ymmärrä. Akagista tuntuu että hirviömäisellä Washizulla on ollut kylliksi elinpäiviä, ja vinksahtaneesta Washizusta alkaa vähitellen tuntumaan ettei paholaismaisella Akagilla ole oikeutta elää häntä pidempään – kummankin on julistettava verenhukkaan kuolevalle osapuolelle oikeassaolonsa voitonjulistus, mutta kummalle koittaa aamunsarastus, kummalle helvetti?
Dramaattisesta loppuratkaisusta ei sinänsä vihjata tummanpuhuvassa, persoonallisessa ja mustaa huumoria tirskuvassa sarjassa, jonka mangaversio jatkuisi animen viimeisen hetken (mangan luvun 108) jälkeen vielä 198:n luvun verran ennen viimeistä sanaansa. Animen oletettavalle lopulliselle keskeneräisyydelle löytyy perustelunsa joihin palaan myöhemmin, mutta tällaisenaan vuonna 2005 valmistunut sarja on eheän kokonaisuuden sijaan ”Akagin” mangaversion silloisen 14:sta vuoden olemassaolon läpileikkauksellinen kattaus sarjan tapahtumista ja mahjong-peleistä, joita puin aluksi animen näkökulmasta ennen siirtymistäni mangan käyttämättömään potentiaaliin, josta löytyy sarjakuvana sanottavaa ja mielikuvia yhtä lailla kuin kaunokirjallisestakin hengentuotteesta.
Animena ”Akagi” on alusta loppuun saakka parhaimpaansa pyrkivä yritys muokata Fukumoton suurta, kulmikasta ja mahjong-tiileihin keskittyvää sarjakuvaa TV-kelpoiseksi, joka mangaan verratessa tekeekin tietyillä osa-alueillaan kiitettävää työtä. Ensisijaisesti animesta on kehuttava sen musiikkipuolta ja äänimaailmaa, joka on tunnelmoiva, viihdyttävä ja kuvaavasti Fukumoton vastaavasti aina vähän hauskoihin mutta tummiin maailmoihin istuva – näistä pidin tavanmukaisen geneerisiä loppubiisejä lukuunottamatta kaikesta, mitä anime sattui sisältämään. Mahjongiin sopivat taustamusiikit ovat haasteellisuudessaan samaa luokkaa, kuin mitä ovat esimerkiksi shakinpelaajista kertovien elokuvien tai sarjojen äänimaailmojen sfäärit, näillä kun tulisi vahvistaa peleihin ja niiden tarinoihin liittyviä mielikuvia. Sen puoleen ”Akagin” hämyiset saksofonisoolot, rokahtavat kannanotot, stimuloiva lounge-jazz sekä draamaa enteilevät trillerisävyt kuljettavatkin sarjaa merkittävästi eteenpäin, sillä musiikkia soljuu jaksojen alla lähes kokoaikaisesti – ja syystäkin, sillä ilman äänivärejä mahjong-tiilien tuijottelu käy nopeasti todella puuduttavaksi. Sarjan musiikit saattavat olla jopa sen tärkein ansio, koska sen kovin introverttisen ja mahjong-keskeisen dialogin alta on muutoin vaikeaa ilmaista tarinan teemoja, saati sitten viihdyttästi.
Toisekseen myös sarjan kärjekäs, tarkoituksellisen rumahko ja karrikoitu ulkoasu kantaa alkuperäissarjan henkeä suhteellisen hyvin. ”Akagin” vanhan koulukunnan piirrostyyliä voisi luonnehtia vähintään teräväpiirteiseksi, jolloin ensimmäisen filmatisoidun Fukumoto-animen vahvat ääriviivat, voimakkaat kontrastivärit ja taustalla vellovat paineissävyt ovat silminnähden inspiroineet myöhempiäkin Fukumoto-filmatisointeja, kuten ”Kaijin” animekausia sekä myöhempää ”Mr. Tonegawaa” (2018). ”Akagin” animeversio on niin käsinkosketeltavissa määrin viimeksi mainittujen esikuva, että sitä seuratessa on vaikeaa olla jatkuvasti yhdistämättä sarjan yleistuntumaa enimmäkseen samojen tuottajien tuottamaan manttelinperijään ”Kaiji: Ultimate Survivoriin” (2007), jossa on ilmeisen selvästi nähty hyvänä jatkaa ensimmäisen kokeilun viitoittamalla tiellä. Vain ”Kaijia” leimaavat äänelliset zawa-zawat puuttuisivat muutoin joka tavalla ”Kaijia” animoinniltaan muistuttavasta ”Akagista”, jolloin animoinnin tuntu on ”Akagin” kohdalla mielenkiintoinen katsaus siihen, miten ”Kaiji” on seuraajana hionut joitain yleisilmeensä kulmia tiiviimmäksi ja optimaallisemmaksi kokonaisuudeksi.
Toisaalta, jos sarjaa vertaa ”Kaijiin” johon peleistä mitään tietämättömän ummikon on vaivatonta loikata mukaan ja jossa on myös koherentimpi juoni, ”Akagin” merkittävin pesäero sisarsarjaansa on ensimmäisestä jaksostaan lähtien siinä, että ”Akagin” sfääreihin on melkoisen haastavaa (melkeinpä vaivalloista) päästä sisään jos edeltä mainitut lukemattomat riichi-mahjongin yksityiskohtaiset säännöt tai sarjan manga eivät ole entuudestaan tuttuja – ja näistäkin yleistuntumakseni jäi sarjan lopussa, etteivät pelkästään mahjongin perustiedotkaan riitä sarjan täyteen avautumiseen, sillä anime-adaptaatio on autenttisuudessaan tunnontarkka, armoton noviiseille. ”Akagi” hahmottui kokonaisuutena kunnolla vasta kun luin animen katsomisen jälkeen loput mangasta, jolloin animeversio on siihen peilattuna melko kelvollinen läpileikkaus siitä, missä sarja liikkui ensimmäiset 14 vuotta, ennen niitä seuraavia 13:sta vuotta, jotka kinkkisesti vasta loppupuolella tarinaansa paljastavat mistä koko kokonaisuudessa oli kyse…joista voi kuvitella animen tekijöiden toivoneen että sarja olisi voinut paljastaa saman lähivuosinakin, eeppisesti paisutettujen 13:sta vuoden jatkon sijaan.
Nimittäin se mitkä ”Akagin” animessa ja mangassa ovat ongelmallisia animeadaptaation kannalta, ovat molempien versioiden toisistaan eroavat painotukset. Animessa sarjan kokonaisuus on melko tasaisesti kolmeen osaan jaettavissa, joissa teini-ikäisen pojan ja myöhemmin lelutehtaalla työskentelevän nuorukaisen osiot tuntuvat kovin irtonaisilta viimeiseen tarina-aihioon verrattuna, jossa vasta perustellaan enemmänkin etsivähahmon ja mukaan tupsahtavan Akagin kaksoisolennon mukanaoloa. Nuorempi Akagi pelaa pitkiä mahjong-eriä alun rosmoja ja sokeaa miestä vastaan, aikuiseksi varttunut puolestaan työkavereiden ja uusien ketkujen metkuja vastaan, mutta se minkä narratiivin tähden sarja käyttää noin 90 prosenttia ajastaan sekä puolet jaksoistaan eri mahjong-vastustajien satojen eri mahjong-tiilien esittelyyn, jää sarjassa kertomatta – nämä hetket vihjaavat olevansa vain Fukumoton sarjan perinpohjaista animetoistoa, jolla sarjan tekijät yrittävät ennen kaikkea luoda lukukokemusta vastaavaa kokemusta audiovisuaalisin keinoin. Tehtävä ei ole helppo, sillä muutoinkin hitaasti etenevällä kertomuksella ei olisi varaa jäädä ihailemaan ylettömän pitkiksi ajoiksi lukuisten hahmojen kulloisiakin mahjongtiiliä, vaikka suurin osa tarinasta käytetäänkin näiden silmäilyyn; niinpä toisinaan animessa tapahtuu epätasaisuuksia siinä, kuinka välillä mahjong-palikat lävähtävät liian äkkinäisesti esiin ja pois, ja toisinaan aika jämähtää näihin liiankin kanssa. Kenkun miljardöörin tarinaosaan siirryttäessä anime muuttuu arvaamatta juonellisemmaksikin, vaikkakin tämän langat muodostavat vasta alustuksia muun loppusarjan keskittyessä viimeisen mahjongin dramatisointiin; myös tämänkin kokonaisuuden pääpaino on mahjong-tiilissä ja paikoin venytetyissä tuumailutuokioissa, kaikkinensa – erikoisista hahmoista huolimatta – kohokohdassaan mahjongin vaihtelevissa tuntumissa.
Jos ”Akagi” oltaisiin filmatisoitu animeksi vasta vuoden 2018 jälkeen, sarjan pääpainopiste olisi saattanut valahtaa, hyvin jälkiviisaasti todettuna, täysin ja pelkästään viimeisen mahjongin ympärille. Akagi ja Washizu olivat vuonna 2005 pelanneet mangassaan samaa peliä pitkään, 7 vuotta, mutta sittemmin Fukumoto (kenties animen tekijöiden arvaamatta) rakastui luomuksiinsa niin, että pitkitti näiden mahjong-matsista elämän mittaisen, 20:n vuoden pituisen, jolloin sarjan 27:n vuoden iän huomioiden Washizun mahjong rohmuaa sarjan narratiivista leijonanosan. Sen johdosta nykyisellään ”Akagi” tunnetaan ja mielletään sarjaksi, joka kertoo eräänlaisesta tuhannen ja yhden yön mittaisesta yöstä, jossa samat hahmot pelaavat samaa mahjong-peliään kuuden kierroksen ajan, jossa hahmot läpikäyvät samalla pitkiä, mielensisäisiä monologeja sitä mukaan, mitä toiset näyttäisivät pelin aikana tekevän. Täten mangakokonaisuudessa ”Akagin” alulla – sokealla mahjong-mestarilla, työpaikan mahjong-hepuilla, Washizua edeltävillä mahjong-rosmoilla – ei ole kovinkaan paljoa muuta merkitystä kuin tunnelmanluonnissa, jonka mahdollistamisen vaivannäolle animetekijät saavat armahdusta, sillä silloinen keskeneräinen sarja muuttui vasta animen jälkeen vähitellen kohti sarjaa, jonka nimi alkoi olla synonyymi sen viimeiselle, pitkääkin pidemmälle mahjong-erälle.
Toki keskeneräisen mysteeritarinan tarkoitusperistä tietämätön sarja keskittyy näiden sijaan Fukumoton pelurikertomusten jännityksenluontiseikkoihin, jotka ovat nekin iso osa sarjan viehätystä, ja jotka voivat yksistään olla tietynlaisessa mielentilassa ihan viihdyttäviä, mutta mangaan verratessa ”Akagi” menettää tällaisenaan todellisesta viiden tähden potentiaalistaan rutkasti: manga kun sattuu olemaan yksi vaikuttavimmista koskaan lukemistani sarjakuvista, jonka ansiot eivät suoraan sanottuna välity keskinkertaisesta animesta juuri millään lailla.
Ensinnäkin mangasarjan hurja pituus, sen pääasiallinen tärppinsä eli sen 20 vuotta kestävä hullu mahjong-matsi, sekä sen 20:ssä vuodessa kehittyvä hahmokourallinen muodostavat lukuelämyksen, jossa nimenomaisesti sen järkälemäinen pituus luo siitä vahvan intensiivisen sekä kutkuttavan raastavaksi kasvavan, huumoria ja draamaa pursuavan jännitysnäytelmän, joka kotoisaksi muuttuvassa pienimuotoisuudessaan tarjoaa kuitenkin myös henkis-filosofisia teemoja esimerkiksi shintolaisuuden merkityksestä toisessa maailmansodassa, uskon voimasta suhteessa toisiin, uskon suhteesta keisariin ja valtaan sekä suuruuden ja merkityksettömyyden turhuudesta. Näiden alta sarja välittää myös psykologisen tutkielman sen kahdesta merkillisestä päähenkilöstä, nuoresta hillitystä Akagista ja vanhasta hillittömästä Washizusta. Sarjaan sydänveren ja intohimon voimalla käytetyt 20 vuotta näkyvät ja tuntuvat sen pienen eliniän kestävässä mitassa, joka kuitenkin tuo sarjaan aivan omanlaisensa ainutlaatuisen atmosfäärin, joka pelien jatkuessa kypsyy tutusta painavan konkreettiseksi. Vuosien varrella käy esimerkiksi niin, että toisen osapuolen jatkuva häviäminen alkaa jatkuvien tappioiden myötä muuttua tuskastuttavaksi, varsinkin kun näistä kehkeytyy eeppinen tuhotragedia, jolle ei loppua näy – ja vuosien vieriessä käy myös niin, että sivuhahmot saavat arkkihahmojen lisäksi uudenlaisia tunneulottuvuuksia; itsestään sekä päähahmoista kertovia piirteitä, joissa moraali vaihtelee eikä ole aina erityisen helppotulkintaista. Erityisen hienona pidän mahjongin synkkää viimeistä erää, johon latautuu painavasta taakasta ylipääsevää helpotusta, sarjan kaikkia teemoja summaavia ihmeellisyyksiä, erän henkistä raskautta, epätoivoa sekä erään hiipivää läpitunkevaa valoisaa kaihoa; kun samat naamat, eli Akagi, etsivä Yasuoka, Washizu ja tämän valkopukukätyri Suzuki, ovat pelanneet samassa yön pimentämässä kartanosalissa 20 vuotta, viimeisissä hetkissä välittyy myös Fukumoton haikeutta päästää vuosikymmenten mieluisasta ja käänteitä täynnä olevasta intensiteetistä viimein irti. ”Akagin” loppuratkaisut ovat näihin nähden täydellisen tyydyttävät; viimeinkin kaikki hahmojen mielensisäiset maailmat paljastuvat, viimeinkin nämä löytävät aamuaurinkonsa säteet, sisäisen rauhansa, kukin tavallaan.
Herkullisinta, mielettömintä ja kerta kaikkiaan hauskinta tässä kaikessa on se, etteivät hahmot puhu paljoa muusta kuin mahjongista – silti tarinaan mahtuu mietteliäitä elämäkokonaisuuksia, joita hahmot läpikäyvät itseksensä ja joita nämä saattavat vahingossa lipsauttaa niinä aikoina, kun elämä on kovaa ja mitta tulee täyteen.
Ja toisekseen, myös Akagin ja Washizun kertomus on kerrassaan hieno ja mieleenjäävän erikoinen; kuin eräänlainen vinha ja vinksahtanut sekoitus Dostojevskin ”Karamazovin veljeksiä” sekä Charles Dickensin ”Joulukertomusta”, koska mainiotakin mainioimmista hahmoista tulee vuoroittain molemmat klassikkoteokset mieleen. ”Akagi” muistuttaa suuresti psykologisesta ”Karamazoveista” pohjimmaiselta idealtaan siitä, kuinka sen päähahmot jakavat saman sielun; näiden elämänkokemus, elämänpolut sekä elämänvalinnat muodostavat näistä erinäköisiä ja toisinaan voimakkaan eriäviä ja vastakkaisia, mutta muodostumat eivät estä näitä näkemästä toistensa yhdenmukaisia, samaa janoavia sielunytimiä. Teemassa mennään todella pitkälle ja sitä korostetaan erityisesti viimeisen erän loppuhuipennuksessa, joka kertoo psykologista tarinaa siitä, missä kohtaa sielut erkanivat toisistaan, mitä varten näiden (mahjong-) kohtaaminen ylipäänsä järjestettiin ja mitä toinen näistä tällä todellisuudessa halusi. Välillä ”Akagi” menee myös Dickensin puolelle niissä kohdissa, joissa Akagi alkaa näyttäytymään Washizulle pelottavana kummituksena, joka on tullut rankaisemaan tämän lukemattomista synneistä; vaatimaan kerrankin tilinteolle pahuudesta. Koska Washizu ei halua ajatella kuolemaansa, tämä ei luonnollisesti kuuntele kummitusta edes silloin, kun kohtalo riipii viikatemiehen terällä. Elämää suurempi Washizu käväisee jopa eräässä kohtaa buddhalaisten Helvetissä, jossa inttää sielläkin vastaan jos joku kysyy kuolemasta…josta saadaankin aasinsilta sarjan kertomukseen katharsiksesta, joka alkaa kuolemaansa toivovan nuoren alkukättelyillä ja jatkuu kuolemaansa yli kaiken pelkäävän vanhuksen esittelyllä.
On valitettava asia, ettei ”Akagin” animesta saa kunnon vihjeitä siitäkään, kuinka sarjan pohjimmainen yhtenäinen pääteema on nihilistisen ja olankohautuksella kuolemaan suhtautuvan elämänfilosofian sekä hedonistisen ja elämää hellivän elämänfilosofian räjähtävä yhteentörmäys; teema joka on sarjan samanaikaisen mahjong-jargonin runsauden huomioon ottaen yllättävän syvällinen ja hätkähdyttävä siinä kohtaa, kun mukana reissaavalle alkaa valjeta, että toisen maailmansodan jälkeisellä miljööllä sekä hahmoilla alkaa olla, kaikkien mahjong-palikoittensa alta, yhteisiä suuria, punaisia lankoja. Akagi ja Washizu kokevat mahjongin äärellä perinpohjaisen mielensisäisen puhdistautumisen, jossa elämän vastakkaisen puolen kokenut sielunpuolikas ikään kuin opastaa toista näkemään oman filosofiansa merkityksen, minkä seurauksena esimerkiksi Akagi alkaa hahmottamaan miksi Washizu rakastaa elämää kaikella voimallaan, ja Washizu oppii Akagin kautta hyväksymään elämänsä rajallisuuden ja oman kuolevaisuutensa – nämä hetket tapahtuvat siinä kohtaa, kun molemmat saavuttavat psykologisen kuolinmatkansa katharsiksen huipentumahetket. Tarinassa on jo näilläkin mielekkyyttä, voimaa ja väkevyyttä enemmän kuin yllin kyllin, mutta kirsikkana kakussa myös päähahmoissa Akagissa ja Washizussa olisi suorastaan ikonisen ainekset, sillä välillä huvittavan nihilistinen ja ykstotinen Akagi muistuttaa Clint Eastwoodin voittamattoman länkkärimiehen sekä Pääsiäissaarten kivipaalin risteytystä, kun puolestaan luonnostaan hauska Washizu on kaikessa räiskyväisyydessään ja eloisuudessaan (ihmettelen tässä kohtaa animen Masane Tsukayamaa äänivalintana?) mitä megalomaanisin, itserakkain, henkevin, murtuvaisin ja legendaarisesti voimakkain konnahahmo aikoihin, joka on Akagin lailla loppua kohden mitä rakastettavin hullu, vähän kuten ”Joulukertomuksen” saiturikin on tarinan edetessä – vastaavasti Akagissa ja Washizussa on äärimmäisen seassa inhimillisyytensä, ihmisyytensä.
Kun siis erittäin säväyttävässä mangassa olisi tarkoin harkittujen, symbolisten mahjong-tiilien ohella tämänkaltaisia laajoja, ylväitä, pohdiskelevia, synkkiä, hupaisia, näppäriä, ovelia ja parhaimmillaan jopa koskettavia psykologisia ääriviivoja – vain muutamia mainitakseni – ”Akagin” animeversio, jossa tapahtumat ovat kovin jaoteltuja ja pikkutarkasti sarjan satoja mahjong-laattoja tarkastelevia, tuntuu kovin ylimalkaiselta ja todellakin joutaviin asioihin liiaksi keskittyvältä; sarjalta jossa vaikuttaisi olevan kaiken kukkuraksi kokonaan eri tarinakin, koska se ei koskaan ehdi edetä niin pitkälle, että sohvan pohjalle väsähtäneestä vanhasta rottaskaisesta paljastuisi mitään nuoren kivikasvon kuorta murtavaa. Ylipäänsä animeversiossa ei ole mainitsemiani mangan taajuuksia, sillä nämä tapahtuvat ja muodostavat sarjan ytimet vasta myöhemmin, mikä on vahinko, sillä kokonaisuutena “Akagi” on kunnioitusta herättävä eepos; mielestäni kaikkinensa huomattavasti kunnianhimoisempi, tiivistunnelmaisempi ja yksinkertaisesti briljantimpi kuin myöskin pätevä kanssasarjansa “Kaiji”, mutta tällaisenaan alkuun pilkottuna täysin keskeneräiseksi ja omituiseksi kutistuva, syystäkin “Kaijille” häviävä pikkuanime.
Niinpä toisin sanoen, ja kaikkea summaten, ”Akagin” animeversio on tekovuotensa ja paremmasta tietämättömän historiansa huomioiden omalla tavallaan silti mukiinmenevä, keskeisemmät hahmonsa esittelevä sekä mahjongiin keskittyvä tutoriaali tätä säkenöivämmästä mangasta, jonka villimmät ja mielikuvituksellisimmat puolet ovat ehdottomasti Fukumoton tuotannon ylivoimaisesti parhainta antia, mutta jota olisi jälkikäteen haastavaa saada filmatisoiduksi tarinan kaikkia yksityiskohtia kunnioittavalla tavalla; mahjong-keskeisenä mutta muustakin elämästä ammentavana; sellaisena, jossa tuhannen ja yhden yön mahjong-kertomus näyttäytyisi edes jotenkuten järkevänä esityksenä, vaikka sen kirjoittamiseen menikin 20 vuotta ja lukemiseen toiset nautinnolliset mokomat. ”Akagi” on animena tällaisenaan ymmärrettävä, mutta pienimuotoisen ja syvien sfäärien mangan rikkaat maailmat mielessäpitäen kiukuttavan köyhähkö ja vähätapahtumainen. Sarja näyttäytyykin ennen kaikkea ”Kaiji: Ultimate Survivoria” edeltäneenä harjoittelusarjana, joissa animaattorit ovat kokeilleet erilaisia ratkaisuja sen mukaan, mikä fukumotolaisena audiovisuaalisena esityksenä olisi ytimekkäintä. Sarjojen keskinäisten ilmeiden vertailun välttämisessä ei varsinaisesti auta samankaltaisten olemusten lisäksi myöskään ”Akagin” keskeisimmät ääninäyttelijät: ”Akagin” Akagina kun sattuu olemaan paikallinen mahjong-taituri Masato Hagiwara, joka on myöhemmin myös ”Kaijin” Kaiji, minkä lisäksi ”Akagin” Washizun ääninäyttelijä Masane Tsukayama joutuu ”Kaijissakin” esittämään vanhaa mielipuolta lohikäärmettä eli ”Kaijin” pääpirua Hyoudouta, jolle Tsukayaman hitaan tunnelmoiva äänityyli istuukin täydellisesti.
Tosin tarunhohtoisempaa epookkia mahjongista saa kyllä metsästää kissojen ja koirien kanssa – ja jos mahjongia toivoisi näkevän TV-sarjana ja sen lisäksi myös luovana, jatsahtavana ja tummia tunnelmoivana sellaisena, ”Akagin” animeversio on olemassa näitä tarpeita varten, vaikka suositteluni kallistuvatkin vahvasti enemmän alkuperäisen mangaversion puoleen.
