Saigonin hallituksen romahdettua 1970-luvulla Meksikonlahden rannoille muutti noin 15000 vietnamilaista pakolaista paremman elämän toivossa. He joutuivat odotetusti paikallisten työntekijöiden ja asukkaiden maalitauluksi, ja siten vapaus liikkua oli hyvin rajoittunutta – demokraattisesta yhteiskuntajärjestelmästä huolimatta.
Louis Malle ohjasi aiheesta elokuvan, joka kuitenkin putoaa ohjaajan tuotoksien keskikastiin, koska hän haukkasi tästä kakusta liian ison palan.
Alice Arlenin kynäilemässä kyseisiin tositapahtumiin väljästi pohjautuvassa tarinassa nuori vietnamilaismies etsii paikkaansa uudessa ympäristössä lokoisan elämän toivossa. Jo alkuaskeleillaan hän saa kosketuksen vierasmaalaista hylkivään ilmapiiriin, kun eteläiset junttieinarit kieltäytyvät tarjoamasta tälle kyytiä.
Kohdattuaan ystävällisen pakettiautokuskin pääsee ahkera työmies hommiin kalastajana. Juonessa seurataan myös kalatukkukaupan ikääntyneen omistajan ja tämän tyttären perhe-elämää.
Osin valtion politiikasta johtuvat yhtiön toimintaa rajoittavat taloudelliset ongelmat kuitenkin vievät monet työläiset kiikkerälle pohjalle. Yksi heistä koituu poikkeuksellisen kohtalokkaaksi, koska hiostava tilanne provosoi Ku Klux Klania uuteen nousuun.
Mallen yksiulotteisesta punaniskojen ja pakolaisten sosiaalisia olosuhteita kartoittavasta tutkimistavasta huomaa vaativan aiheen ongelmat. Suurimpana niistä Malle ei tällä kertaa saa liian tiiviiseen aikarajaan ahdettua tarinaa kunnolla vauhtiin ponnistuksissaan. Keskittyessään tasaisesti yhtä aikaa liian monen henkilöhahmon analysointiin jokainen kohtaus vaikuttaa hiukan raakileelta. Tämän takia tarinasta olisi joko pitänyt poimia yksi henkilöhahmo, johon keskittyä tai antaa kaikille enemmän tilaa.
Pienen palan ohjaaja on sentään pystynyt leikkaamaan katkeruutta, vihaa ja pelkoa väreilevästä satamaympäristöstä, jossa ymmärtäväisyys tulokkaiden entisiä olosuhteita kohtaan on kiven alla. Näin ovat asiat Vietnamin sodan ja tietysti syvään etelään juurtuneiden ennakkoluulojen takia.
Varsinkin alkupuolella filmin otoksissa tuodaan esille satamaelämän romantiikkaa kalanhajuineen, taivaalla lentävine lokkeineen ja ahkerasti verkkojensa parissa puuhailevine työläisineen. Välillä näistä tulee etäisesti mieleen neuvostoliittolaiset työntekoelokuvat, mutta tylsähkö lopetus muistuttaa lähinnä tyypillisiä amerikkalaisia toimintajännäreitä, jotka loppuvat aina siihen viimeiseen isoon paukutteluun.
Loppuratkaisuunkaan ei siis saada riittävästi iskevyyttä, koska jo tarinan alkuhetkiltä on hahmojen käyttäytymisestä helppo aavistaa juonikuvion logiikka.
